Vastaanottaja:
   Kaisa Varonen
   
   Lähettäjä:
   Markku Yli-Pentilä
   
   sisällys
   sislällys
     * Aluksi
     * Aamu
     * Syyllinen
     * Yö
     * Kertomus
     * Erään illan lyhyt kuvaus
     * Kaksiulotteisuutta
     * Harrastus
     * Keskustelu
     * MAria tapaamassa
     * Lohikäärmeenä - ihmisten maassa
     * 
       Kulissit
     * Naurussasi on outo sivuääni
     * Toisella puolen aitaa
     * Häiritseviä ajatuksia
     * Herääminen
     * Katkelma jostakin
     * Palaaminen
     * Karkuri
       
   Aluksi
   Tässä on joitakuita kertomuksia, joita olen kirjoitellut.
   Tämä on koottu monista eri asiakirjoista, joista joissakin
   oli ylätunniste, toisissa ei. En keksinyt millään kuinka lätunnisteet
   saisi poistetuksi, joten tässä on joissakin kertomuksissa ylätunniste,
   joka kertoo mikä on tarinan nimi. Ne olen pyrkinyt pistämään
   kertomuskokoelman loppuun.
   Olen tarjonnut lohikäärmejuttua erään fantasiaan erikoistuneen lehden
   päätoimittajalle. Kuullosti hyvin kiinnostuneelta. Lähetti erään
   kaverin kautta sanan, että jutun voisi julkaista edellyttäen että
   loppu muutettaisiin ja pari virhettä korjattaisiin. Tämän enempää en
   tiedä.
   Lisäksi haluan sanoa seuraavista kertomuksista jotain:
Kulissit 3. versio,  kirjoitettu ilman 1. versiota ja 2. versiota, joka oli 1.
versio pienin lisäyksin ja parannuksin.
Keskustelu                 Ei ole sama kertomus kun Keskustelu
                           ja, jonka pistin viime kokoelmaan.
Harrastus                  Lisätty versio alkuperäisestä.

   -------
   Aamu
   Kirjoitettu 15.12.94
   Herätessään aamulla hän huomais kuinka vaikeaa yllättäen onkaan
   herätä.Etusormen hän kylläkin sai hyvin nopeasti liikkumaan, mutta
   muun ruumiin kanssa oli vaikeuksia ja häneltä meni yli puolitoista
   tuntia heräämiseen. Se oli erinäisten selitysten kammottavan sarjan
   seuraus.
   Hän nousi ylös. Kello oli viittätoista yli kahdeksan ja hän oli jo
   myöhässä.hän alkoi miettiä kuinka selittäisi työpaikallaan
   myöhästymisen. Liikenneruuhkasta näin rauhallisena aamujna näin
   rauhallisessa paikassa ei voinut puhuakaan, entäs auto? HÄn mietti ja
   hylkäsi muutenkin epätodennäköisen ajatuksen auton osasten
   vioittumisista.
   Mutta auto ei lähtenytkään liikkeelle. Vastoin kaikkia
   epätodennäköisiä mahdollisuuksia ja ennakkoaavistuksia auto ei
   lähtenyttkään liikkeelle. Hän kiroili ja ajatteli että akku oli
   varmaankin tyhjentynyt auton valojen jäädessä päälle. Hän soitti
   työpaikalleen ja ilmoitti yrittäneensä kovasti saada autoaan käyntiin
   mutta ettei se olut lähtenyt.
   Hän ehti jo olla iloinen siitä, että oli tullut suorittaneeksi päivän
   kaikki tärkeimmät otimet, mutta hänen päällikkönsä ei hyväksynytkään
   ajatusta autosta vaan käski hänen pikaisesti korjata luunsa kotoaan ja
   tulla töihikn vaikka bussilla.
   mikäpä siinä auttoi, ei kun takki niskaan ja töihin.
   Seuraava bussi lähtisi vasta yhdeksält ja asemallekin oli aivan
   tarpeeksi käveymatkaa. Ensin asemalle ja matka sujuikin sitten
   kahdessakymmenessä minuutissa. Vielä viisitoista minuuttia aikaa.
   ASemalla oli kylmä. Hän siirteli talvisaappaiden verhoamia jalkojaan
   puolelta otiselle ja koukisteli lapasten verhoamia käsiään, tai
   paremminkin niiden somia sormia. ähn katseli asemarakennuksen
   graffititiiliseinää, rappurallia ja odotteli. No, oikeastaan voisi
   käydä matkahuollossa pelaamassa, kun ei muutakaan tekemistä ollut,
   perkle! hän ajatteli ja liikuttui itseään kohti kyseistä paikkaa.
   Hän kaiveli taskuaan ja löysi kolikoita. Uusia, perkele vie. Mutta
   mitä ilmeisimmin pokeri voisi huolia niit. Parasta kai kokeilla.
   Se huoli ja niitä olikin hänen taskussaan aika iso pino. Ei kun
   viitosen panos vaan. Aluksi tuli heti kolme ässää ja hän onnitteli
   itseään pistäessään ne kiinni ja painaessaan jakoa. Eipä muuta kuin
   kurko ja toinenkin kurko, se oli täyskäsi.
   Pelaaminen jatkui ja hänellä oli hyvä tuuri. Sitten tuuri kääntyi ja
   rahat alkoivat vähentyä. Bussin lähtöön oli aikaa enää kaksi minuutia,
   mutta hänkö olisi kiinnittänyt huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin.
   EI! Hän jatkoi vain pelaamistaan ja minuutti kului.
   - Olis perkele vie pitäny lopettaa hyvän sään aikana eikä odottaa,
   että automaatti pudottaa rahat, hän mutisi itsekseen painaessaan
   jakoa. Kului kaksikymmentä sekuntia. Sitten hän painoi taas jakoa
   koska ei edellisellä kerralla ollt saanut mitään ja...
   SIllion hän sai kaivattua rahaa. Sitä virtasi kouruun ja aikaa bussin
   lähtöön oli vielä kymmenen sekuntia. Hän alkoi kerätä rahoja, onnistui
   pistämään ne taskuunsa ja juoksi ulos matkahuollon baarista. Bussi
   kiihdytti onnellisen tietämättömänä vielä yhdestä matkustajasta, ojka
   olisi tullut mukaan ja jopa maksanut kyydistään.
   -------
   Syyllinen
   Jännityskertomus
   Kirjoitettu elokuussa 1993
   prologi
   Kukaan ei osannut epäillä häntä. Ei edes uhri aavistanut mitään ennen
   veitsen osumista keskelle rintakehää.
   Se oli keittiöveitsi ja se oli ollut helppo kähveltää kun kukaan ei
   ollut huomanut.
   Kaikkein nautinnollisin asia oli ollut hänen ilmeensä. Uhrin ilme,
   yllätystä, pelkoa ja vihaa täynnä, sekä syytöstä tulvillaan. Kuinka
   hävytöntä murhata hänet?
   Uhri huusi ja hän häipyi paikalta vähin äänin. Mitäpä muutakaan hän
   olisi voinut tehdä? Ei sentään niin helppoa antautumista.
   Viiden minuutin kuluttua ambulanssi tuli paikalle. Eki soitti sen heti
   kun pääsi puhelimen ääreen. Hän pystyi liikkumaan melko vaivattomasti
   pyörätuolissaan, etenkin kun asunto oli hänen ja siihen oli lisätty
   kaikenlaista pientä, joka helpottaa pyörätuolipotilaan liikkumista.
   Hän painoi kolmea näppäintä ja sai aikaan kaksi ykköstä ja yhden
   kakkosen.
   - Aluehälytyskeskus, vastattiin linjan toisessa päässä.
   - Täälä puhuu Erkki Raivio. Tulkaa pian Viljakatu kuuteentoista, täälä
   on lyöty miestä veitsellä.
   Sireenien valittava vaikerrus kuului yläkertaan asti. Armas yritti
   pitää kiinni viimeisistä tajunnanrippeistä. Hänen olisi pystyttävä
   puhumaan ambulanssimiehille ja poliiseille. Hänen olisi kerrottava
   heile kuka häntä pahoinpiteli. Sen verrna miestä hänessä kai olisi.
   Hänen tajuntansa alkoi hämärtyä ja pimeni. Viimeinen aistimus oli se,
   kun hänet nostettiin paareille ja häntä lähdettiin raahaamaan
   alakertaan. Hän ei pystynyt puhumaan, ei kertomaan kuka ilkityön oli
   tehnyt.
   ---
   1. lanka
   Näin ei saanut jatkua. Erkki päätti itse ruveta tekemään hienovaraisia
   tiedusteluja siitä, kuka oli tehnyt murhan. Poliisi ei tuntunut
   pystyvän mihinkään. Hänen oli autettava.
   HÄn rupesi ajattelemaan tarkemmin. Murha oli oikeastaan väärä sana
   ainakin toistaiseksi. Armas oli kyllä loukkaantunut pahasti, lääkärit
   eivät antaneet paljon toivoa, mutta elipähän kumminkin, vaikkakin
   syvässä tajuttomuuden tilassa.
   Rasittavien kuulustelujen jälkeen juhlaseurueen jäsenet oli päästetty
   menemään koteihinsa. Hän, Erkki oli puhunut siitä, kuinka ikävää oli
   että tällaista tapahtui hänen kutsuillaan ja vielä syntymäpäivänään.
   eI OLLUT OLETETTAVAA, ETTÄ HÄNEN KUTSUVIERAIDENSA JOUKOSSA OLISI
   MURHAAja.
   Poliisi oli sanonut, että he tutkivat asiaa. Tutkivatpa hyvinkin!
   Olivat tutkineet jo kolme viikkoa saamatta mitään aikaan.
   Hänen olisi autettava, käynnistettävä yksityiset tutkimukset.
   Hän kertoi ideastaan vaimolleen. Olisihan hänen reaktionsa pitänyt
   arvata. Irina sanoi että olisi täyttä hulluutta, että
   pyörätuolipotilas rupeaisi hoitamaan poliisin töitä. Ei siitä enempää.
   Hän aloitti kutsuvieraista ja kävi jokaisen luona kysymässä mitä tämä
   oli tehnyt ja oliko tällä mitään aavcistusta murhaajan
   henkilöllisyydestä.
   Kukaan ei osannut arvata, kuka murhaajha voisi olla. Elli oli aivan
   selvästi peloissaan jostakin, mutta mistä? Eli ei murhaa ollut tehnyt,
   sen Erkki tiesi. Mutta pelkäsikö hän jonkun puolesta? Vaikka veljensä,
   Arin? Ehkäpä.
   Elli oli tosiaan peloissaan Arin puolesta. Stilla jos kellä oli syytä
   murhata Armas, joka oli kohdellut häntä todella huonosti. Ehkä Ari oli
   saanut ajatuksen vain yhtäkkiä päähänsä. Ja poliisivideoita liikaa
   katselleena hän tiesi hyvin ettei sormenjälkiä sopinut jättää.
   Ei Elli pelännyt poliiseja. Mutta Erkkiä hän pelkäsi. Erkki tiesi
   liikaa.Mutta kuinka hänet saisi vaiennettua?
   Irina oli lähtenyt hetki sitten johonkin kokoukseen ja Erkki oli yksin
   talossa. Hän mietti mitä seuraavaksi voisi tehdä? Kuinka saada poliisi
   kääntämään katseet oikeaan henkilöön ja pitämään ne hänessä? Hän ei
   tiennyt.
   Juuri silloin ovikello soi. Hän painoi nappia, jolla sai oven auki ja
   sisään astui joku.
   Naamio, sellainen joita käytetään vappuna.
   Tulija ei puhunut mitään. Löi vain Erkkiä päähän. Viimeisenä
   aistimuksena Erkki tunsi hajuveden tuoksun.
   ----
   2. lanka
   Mitään ei ollut viety. Ei mitään muuta kuin tyhjennetty Erkin taskut
   ja jätetty tilalle lappu, jossa luki: Älä sekaannu muiden asioihin.
   Erkki heräsi hetkistä myöhemmin kolottavaan päänsärkyyn ja luki
   viestin. Häntä oli pahoinpidelty. ASiat eivät menneet tosiaankaan
   suunnitelmien mukaan.
   Auto-onnettomuuden jälkeenm hän oli tuntenut itsensä mitättömäksi vain
   hetken aikaa. Eniten häntä harmitti se, että ihmiset aliarvioivat
   häntä jatkuvasti. Hän ei pitänyt katseista, joita häneen luotiin.
   Noista säälivistä katsahduksista, jotka eivät kertoneet hänen
   tilanteestaan mitään. Noita katseita, jotka kertoivat jotain
   ainoastaan ihmisten ajatuksista.
   Hän halusi näyttää heille, että kyllåä hän johonkin pystyy. Siksi hän
   halusi auttaa poliisia yksityisillä tutkimuksilla. Siksi hänen oli
   kerrottava kaikki, mitä oli saanut selville.
   Mutta se ei sopinut hänen piirustuksiinsa. Hänellä ei ollut todisteita
   siitä, kuka oli oikea mies. Mutta pitäisihän hänen kuitenkin kertoa ja
   tehdä rikosilmoitus.
   ----
   3. lanka
   - Hajuveden tuoksua, toisti poliisi hänen perässään.
   - Aivan, hajuveden tuoksua, hän sanoi.
   - Eikö siitä voisi päätelä, että kyseessä olisi nainen?
   - Niin voisi päätellä, mutta en ole aivan varma siitä. Se tapahtui
   niin nopeasti etten tiedä.
   Elli oli palannut kotiinsa käytyään Erkin luona. Hän tiesi, että Irina
   ei ollut kotona ja oli siksi tullut ja lyönyt Erkkiä. Hänen
   tarkoituksensa ei ollut ollut tappaa Erkkiä, ei edes lyödä
   tajuttomaksi. Muistuttaa vain joistakin tosiasioista.
   Hän pelkäsi edelleen sitä, että Erkki olisi sittenkin tunnistanut
   hänet. Hän pelkäsi lisäksi Arin puolesta. Hän oli kysyyt melko suoraan
   tältä oliko hän yrittänyt tappaa Armaksen. Oli sanonut, ettei ollut
   yrittänyt eikä ikinä olisi tehnyt mitään sellaista, vaikka Armas olisi
   kohdellut häntä kuinka huonosti.
   Kohta poliisi kuulusteli heitä molempia. Elli ei kertonut mitään
   käynnistään Erkin luona, Ari vakuutti ettei ollut murhannut Armasta.
   Lopulta kuulustelut päättyivät ja he menivät kotiinsa. Erkki odotteli
   heitä siellä.
   ----
   4. lanka
   - Terve Erkki, sanoi Ari tuttavallisesti, - Ootkos kauanki jo
   odotellu?
   - Enpä kovin kauan, tulin muutama hetki sitte ja ku teitä ei ollu
   kotona, ajattelin pistäåytyä kylään.
   He siirtyivät sisätiloihin. He joivat kahvia jaErkki alkoi puhua.
   Naapuri kuuli laukaukset ja soitti poliisille.
   - Mä en tykkää ku tällasta meteliä pidetään. VOIsko joku tulla sieltä
   ja...
   - Me tulemme, sanoi tyyni ääni langan toisessa päässä.
   He tulivat ja löysivät Ellin ja Arin haavoittuneina.
   Elli oli menettänyt tajuntansa. Ari sai sanotuksi vain pari sanaa
   ennen tajunnan häviämistä: - Se oli ...
   Erkki joutui poliisikuulusteluihin. Hän oli ollut viimeinen ihminen,
   joka oli nähnyt heidät elossa.
   Hän tunnusti kaiken.
   ----
   5. lanka
   HÄn ojli kertopnut heillle heittäneensä sen veitsen. Sitten he eivät
   olleet uskoneet ja hän oli hakenut aseen ARin kaapista. HÄn oli
   ampunut.
   Tota kai hänellä oli motiivi. HÄnen vaimonsa oli salaak äynyt
   tapamassa tuota Armasta, mutta ei siinä mitään; tärkeintä oli se, että
   ihmiset aliarvioivat häntä liiaksi ja hän halusi näyttää heille kuka
   on kuka. HÄn halusi näyttää että pystyisi tekemään rikoksen ja
   salaamaankin sen. Mutta sitten hän olikin onnistunut liian hyvin eikä
   poliiseilla ollut mitään johtolankoja. Hänen oli aloitettava
   yksityiset tutkimukset. Jos hän olisi tunnustanut, hän olisi toiminut
   liian hätäisesti eikä häntä ehkä olisi uskottu. Mutta nyt he
   varmaankin uskoisivat ja hän voisi toimittaa heille todisteet.
   - Mitään todisteita ei tarvita. HÄnen saamansa haava ei ollut kovin
   vakava, vaikka se aluksi näytti siltä ja hän on herännyt.
   - Armasko?
   - HÄn juuri. Eivätkä Ari ja Ellikään ole liian vakavasti
   vahingoittuneita.
   - Mitä Armas sanoi?
   - Aluksi hän oli shokissa, mutta lopulta hän kertoi sinun tehneen
   murhayrityksen. Vaatii korvauksia.
   Korvauksiakp? Erkki oli iloinen: ainakin yksi ihminen joka ei
   aliarvioi häntä.
   -------
   Yö
   Alkup. kehittämiskuukausi: lokakuu -93
   Kiireiset askelet kävelivät huoneessa ja jossakin oli päivä. Hänellä
   oli yö ja nuo herkkäuskoiset, kahdella jalalla kävelevät
   lentokyvyttömät isot otukset, jotka joskus muistivat ruokkia häntä
   uskoivat, että hän nukkui.
   Oli hän oppinut sen, ettei saanut huutaa kun oli pimeä. -vai Marille
   rahaa? - Älä kuvittele että mä ilmaseksi! ja -
   Saatanan huora! olivat ilmauksia, joita hänen ei toivottu pääs-televän
   nokastaan. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt isoja otuk-sia. Ne olivat
   aina käyttäytyneet jollakin tapaa omituisesti ja tehneet kaikenlaista
   kummallista. Tuo möreä-ääninen, esimnerkik-si. Se, jota hän ei ollut
   nähnyt pitkään aikaan koska aina kun otus oli käynyt oli ollut yö,
   ainakin hänellä.
   Hän ei ollut enää varma päivien kulusta. Sen hän tiesi, että hänen
   päivänsä olivat harvinaisen lyhyitä. - Pitää yrittää vain kuunnella,
   hän ajatteli ja kuunteli.
   Kuului ruokailuvälineiden kilinää.
   - Kuinkas Kalle voi? kysyi möreä ääni.
   Nyt ne puhuvat taas minusta. Enkä voi mitenkään kommentoida, koska on
   yö. Jos sanoisin jotain, Mari juottaisi minulle taas giniä.
   - Hyvin se voi. Ei oo puhunu ruokottomuuksiakaa aikoihin. He pitivät
   pienen tauon. M\reä-ääninen ilmestyi aina joskus hetkeksi ja lähti
   sitten pitkiksi ajoiksi pois. Minkähän takia? Ne muut, melkein yhtä
   möreä-ääniset kävivät paljon useammin ja silloinkin oli aina yö.
   Klinng-klinng-klinng-klinng-klinnnnng.
   Luultavasti tuo ilmaisee aikaa, ajatteli Kalle häkissään. - Millanen
   matka oli, jaska?
   - No jaa... Se oli rasittava! nUO GRANdhadolilaiset eivät sitten
   ymmärrä mitään turvallisuudesta. Tarkoitan sen jälkeen kun he pääsivät
   eroon Grogittosta ... Kuka tahansa voisi tehdä siellä mitä tahansa.
   - No, mitäs teit?
   - Emmä mitää tehny!
   Nopea vastaus. Aika nopeasti vastattu. Sääli vain, etten tiedä mitä
   "Emmä mitää tehny" tarkoittaa, ajatteli Kalle ja pudisteli päätään.
   Oli hiljaista. Kuului vain ruokailuvälineiden kalahtelu lautasta
   vasten.
   - Ookkos pitäny hyvän huolen Kallesta? kysyi möreä.
   - Totta kai oon, sanoi Mari.
   - Miksi sen häkki on sitte peitetty?
   Hyvä kysymys. Tuosta pitäisi antaa irtopisteitä.
   - Muuten vain... Mua häiritsi kun se huusi.
   - ONko sillä ruokaa?
   -Totta kai on.
   - Mennään kattomaan!
   Tuolit raapivat lattiaa ja askelet lähestyivät.
   - Korjatkaa pöytä! huusi Mari ja mekaaniset käsivarret
   työntyivät esiin kolisten.
   Tuli päivä. Kaksi isoa otusta kurkisti häkkiin. Kalle yritti näyttää
   puuhakkaalta ja joi kupistaan. Sitten tuli taas yö. - Lisää sille vähä
   ruokaa!
   - Se lihoo.
   - Lisää ees vähä!
   - Hyvä on.
   Kuului astioiden kilinää ja mekaanisten moottoreiden suri-naa.
   Tuli päivä. Kalle sai ruokaa ja tuli taas yö. Hän nukahti ja heräsi
   uudestaan vähästä myöhemmin askeleisiin. Ne eivät olleet kiireiset. Ne
   olivat hiljaiset, isot otukset olisivat varmasti kutsuneet niitä
   hiipiviksi. Ne tuntuivat tutuilta, hän tunsi ne jostain kaukaa.
   - Mitäs Kalle, sanoi möreä ja yhtäkkiä tuli päivä. Ei oike-astaan,
   oikeastaan tuli aamu.
   Kalle oli tyrmistynyt. Möreä kävi harvoi katsomassa häntä. - Isi on
   taas kaukana, mutta kyllä se tulee takasi, oli Mari joskus sanonut. Se
   oli ennen kuin muita vähän kimeä-äänisempiä kuin möreä-ääninen oli
   alkanut tulla taloon. Silloin möreä-
   ääninen oli ollutkin vähän useammin kotona.
   - Isi on kaukana, kotiin, kaukana, ilmaseksi, sanoi Kalle. - Isi on
   tässä, sanoi möreä-ääninen ja näytti mietteisel-tä. - Vaikka ethän sä
   tiedä mitä se tarkottaa, sähän oot vain tyhmä lintu.
   Tuli yö. Askelet menivät pois ja jossain vuode narahti. - Missä sä
   olit? kysyi Mari jostain hyvin kaukaa.
   - Mä olin kattomassa Kallea.
   - VOiko se hyvin?
   - Oikein hyvin.
   Kalle nukahti ja heräsi vasta kun sai kuppiinsa lisää ruo-kaa. Oli
   nälkä, Hän söi vähän ja oikoili siipiään.
   - En mä ilmaseksi! hän huusi ja Mari mulkaisi vihaisesti. Eikö
   päivälläkään enää saa tehdä mitään hauskaa?
   -- Hiljaa, hiljaa! Onneksi Jaska ei kuullu!
   Tuo oli kuiskaava varoitus, eikä Kalle tiennyt mitä se tar-koitti.
   - Kuules Mari, sanoi möreä jonain päivänä, - Mä oon ajatellu lopettaa.
   sIIRTYÄ TOTAALISESTI ELÄKKEELLE TÄSTÄ HOMMASTA. oON SAANU AIVA
   TARPEEKSI TÄLLASESTA HOMMASTA. eIKÄ SUN TARVI OLLA ENÄÄ YKSIN kALLEN
   KANS.
   - Se on tosi mahtavaa, mutta kuinka rahat riittää elämiseen? - Ne
   riittää hyvin! Ansaitsin.... tuota.... Grandhadolin keikalla vähä
   ylimäärästä. Onnistuin murtautumaan yhen pankin järjestelmiin ja sain
   vähä rahaa. KAtoppa tätä!
   - Sehän on avaruusrahaa! Sehän on arvokasta!
   - Eikö se vaivaa sua, siis se, että mä tein...
   - Ei, pääasia, ettei mun enää tarvi olla yksin.
   Mari tuli lähemmäs ja yökin tuli.
   Hetken aikaa oli rauhallista. KAikki tuntui epänormaalin normaa-lilta,
   paitsi ettei kimeämpiä möreitä enää käynyt eikä möreä ollut poissa.
   Sitten yhtenä päivänä Möreä taas tapansa mukaan tuli lähem-mäksi ja
   päiväkin tuli.
   - No, kerros isille, mitä oot oppinu!
   Silloin Kalle rohkaisi mielensä: - Saatanan huora! En mä ilmaseksi
   anna! Että Marilleko rahaa?
   - Mistäs sä tuollasia oot oppinu?
   TUo oli täysin uusi kysymys Kallelle, eikä se osannut vasta-ta.
   Jotakin se kuitenkin vielä yritti: - Jaskaki paskaa ympäri tähtiä,
   lähtiä ja jätti mut tänne.
   Se kuulosti oikein hyvältä runolta.
   Möreäkin piti siitä ja antoi hänele suklaata. Käski Marinkin tulla
   kuuntelemaan, kun tämä oli palannut jumpasta.
   - Sanoppa ny jotaki! hän sanoi kuin ohimennen.
   - Pillua! huusi Kalle iloisesti.
   Mari kalpeni. Se enteili yön tuloa.
   - Mistäs Kalle on tuon oppinu? Ei kai täälä näytetä tollasia elokuvia,
   en usko. Niitä ei Suomes varmasti oo tehty, eikä
   aitoäänitulkit oo vielä niin hyviä, sitä paitsi ne lieventää
   kirosanat.
   - Mä... Mä... MÄ...
   Muuta Mari ei sanonutkaan. Ei olisi ehtinytkään. Sillä
   Möreän sisu kuohahti lopullisesti. HÄn huusi ainakin puoli yötä ja
   sitten kuului televisiosta tuttu ääni.
   Mari päästi kummallisen äänen, aivan kuin televisiossa. Sitten kuului
   sama ääni ja Möreä päästi samanlaisen äänen, tosin vähän matalammalta.
   - isi on kauan poissa.
   Sitten kuului viuviuviuviuviu'utusta ja läjähdyksiä ja
   rysähdys.
   - Mies parka! SAi hermoromahduksen. Tappoi vaimonsa ja
   itsensä; olisikohan ollut jokin psyykkinen ansa Grandhadolin pääpankin
   tietokonejärjestelmässä?
   Se oli melkein möreänveroinen ääni. Se nauroi.
   - Pillua, sanoi Kalle.
   - Mikä se oli? kysyi kimeämpi ääni.
   - Papukaija. Odota hetken!
   - Älä koske mihinkää ennen ku sormenjälkirobotit ehtii
   paikalle!
   - Se on vain lintuhäkki.
   Tuli päivä. KAlle yritti näyttää ahkeralta ja söi viimeisiä
   auringonkukansiemeniä.
   - Et kai sä aio ampua?
   - Kyllä. Noita mokomia on joka paikassa ja joka talossa. Kuka niitä
   huolis. Meilläki on yks ja lapset on opettanu sen kiroilemaan.
   - Mä voisin haluta ottaa sen, sanoi kimeämpi ääni. Ääni kuului
   suuremmalle miehelle. - Sitä ei sentään tarvi enää kai-kesta päätellen
   opettaa. Lapset tykkää siitä varmasti!
   - Ja vaimos ei, sanoi möreä-äänisempi.
   Mutta kimeä-ääniSempi otti häkin syliinsä ja kantoi pois. Sen jälkeen
   Kallen päivät ovat olleet huomattavasti Pidem-piä. Ystävällinen nainen
   ruokkii häntä ja käskee olla hiljaa ruokapöydässä ja muuallakin.
   Lapset kuuntelevat. Kalle miettii, missä ovat ne vähän
   kimeä-äänisemmät möreät tällä hetkellä. Tai, en oikeastaan tiedä.
   KAlle kun ei ole puhunut viime aikoina minulle ajatuksistaan.
   -------
   Kertomus
   Kirjoitettu 20.7.94
   Kävin siellä. Ei ollut ketään. Kaikki olivat joko lähteneet jonnekin
   tai piiloutuneet huomattuaan autoni kaartavan pihaan.
   Ihmettelin miksi. Eivät he ennen olleet käyttäytyneet näin! Olin
   ennenkin tullut sisään omilla avaimillani ja he olivat toivottaneet
   minut tervetulleeksi iloisin huudahduksin. Mikä nyt oli vikana?
   Ei selvinnyt minulle. Olin täysin ymmälläni. Menin pois eteisestä ja
   suljin oven tiukasti perässäni.
   Parvekkeen oven suunnalta kuului rapinaa. Joku yritti avata ovea
   kahvasta vääntämällä, vaikka se aukesi sisäänpäin.
   Se oli Ari. Huomasin sen avattuani oven. Se heilutti häntäänsä ja
   hyppi minua vasten. Meni heti ruokakupilleen ja alkoi kolistella sitä.
   Avasin makuuhuoneen oven hakeakseni koiranruokaa otettuani ensin kupin
   käteeni. Silloin huomasin Erkin. Makasi sängyllä epäsiisti reikä
   päässään. Verta ja aivonkappaleita oli roiskunut toisellekin puolelle
   sänkyä. Asetta ei näkynyt; ei ennen kuin katsoin sängyn alle. Siellä
   makasi Virpi, ase yhä kädessään. Kuollut hänkin.
   En koskenut mihinkään. En tiedä olinko rauhallinen. Itse asiassa en
   muista muuta kuin että seisoin hetkistä myöhemmin puhelinluuri
   kourassa ja näppäilin kolme numeroa. Olin ilmeisesti ruokkinut koiran
   koska se söi ruokaansa. Hälytysajoneuvojen ääni. Kaikki oli ohi.
   -------
   Erään illan lyhyt kuvaus
   Kirjoitettu 24.7.94
   Oli tungos. Pääsyliput kympin. Tupakansavua. Kova meteli. Musiikkia,
   humalaisten huutoa. Arttu oli yksin. Tilasi kaljan, toisenkin. Ei
   ketään tuttuja yläkerrassa. Alkoi kaduttaa. Lähti alas.
   Siellä törmäsi Ernoon. Juttelivat. Arttu otti kaljan, Erno viskin.
   - Koskas maksat velkas? kysyi Erno.
   - Vaikka heti, Arttu sanoi. Kysyi summaa.
   - Kolmesataa, sanoi Erno.
   Mentiin ylös. Uloskin. Portsarille rahaa. Pankkiautomaatille. Kortti
   rakoon ja ovi auki. Arttu otti tonnin. Antoi Ernolle 300. Lähdettiin
   takaisin. Juotiin kaljaa ja viskiä. Arttukin joi monta viskiä sinä
   iltana. Sitten Erno kysyi koska Arttu maksaa velkansa. Pitäisi maksaa
   kuulemma kolmesataa. Mentiin ylös, ulos ja pankkiautomaatille.
   Lopusta Arttu ei ollut varma. Hän muisti jotain hämärästi. Ernon
   kasvot, veressä. Joku mies kysyi mikä on hätänä. Arttu meni pois. Jäi
   makaamaan, Erno. Jäi makaamaan lattialle, käsienpesulavuaareja. Meni
   alas, Arttu meni alas.
   Otti kaljaa, otti viskiä, otti muutakin. Ei tarjoiltu. Taisi lyödä
   jotakuta. Joku nainen kirkui. Alkoi kaduttaa. Lähti kotiin. Rupesi
   nukkumaan.
   Aamuyöstä Arttu heräsi helvetinmoiseen päänsärkyyn. Hän meni kaapille,
   ei viinaa. Hän meni lääkekaapille ja söi ainakin neljä särkytablettia.
   Helpotti, tuli outo olo. Rystysetkään eivät särkeneet. Piti soittaa
   Ernolle. Kuullosti vihaiselta. Käski maksaa velan. Se oli 3000
   markkaa.
   -------
   Kaksiulotteisuutta
   Kirjoitettu 25.7.94
   Hän oli paha mies. Hänessä ei ollut mitään hyvää. Hänen
   kasvonilmeensä, lapsensa, autonsa, koiransa, vaimonsa ja talonsa
   huokuivat kaikki sitä pahuutta, jollaista häneltä voi vain odottaa.
   Tulipa kerran hänen taloonsa hyvä mies, joka oli hänen naapurinsa.
   Mies huokui hyvyyttä, eikä siinä vielä kaikki. Hän sai
   lähiympäristönsäkin, maansa jota kosketti, kyykäärmeet, joita tallasi
   kantapäillään kuoliaiksi, lapset joita auttoi kadun yli, kaiken sen
   hän sai muuttumaan niin hyväksi kun ihmisolennolle vain on
   mahdollista. Tähän pahaan mieheen hän vain ei pystynyt.
   Paha mies ei toivottanut häntä tervetulleeksi taloonsa. Ei suinkaan!
   Hän vangitutti hyvän miehen, vei kahleissa poliisiasemalle ja syytti
   kotirauhan rikkomisesta.
   Poliisiasemalla ei uskottu mitään pahaa hyvästä miehestä. Olipa heillä
   syytä epäillä pahan miehen motiivejakin. Niinpä asian annettiin
   toistaiseksi jäädä ja hyvä mies selvisi pelkällä varoituksella.
   Mutta ei paha mies aikonut luovuttaa. Hän kantoi kaunaa tuolle hyvälle
   miehelle ja oli päättänyt kostaa sen heti kun ehtisi. Paha mies ei
   ollut mikään tyhmä mies. Hän tiesi, ettei saisi hyvää miestä kiinni
   lahjustenotosta, veronkierrosta, henkirikoksesta tai kiristyksestä.
   Nyt olisi oltava ovela.
   Paha mies meni toisen, vielä pahemman... niin, oikeastaan ilkeän
   miehen puheille. Tämä ilkeä mies oli myös tyhmä; teki mitä muut pahat
   miehet käskivät. Hyvän miehen naapuri käski hänen mennä ja ottaa
   hengiltä joku hyvän miehen talon edustalla. Jos hyvin kävisi,
   saataisiin hyvä mies kiinni todisteiden salaamisesta ja avunannosta
   rikokseen.
   Ilkeä mies meni ja pyysi hyvältä mieheltä veitsen.
   Vuoleskelutarkoitukseen, tietysti. Sitten hän meni ja murhasi jonkun,
   joka seisoi porttikäytävässä. Paha mies sekä muutamia melkein yhtä
   pahoja oli todistamassa tätä tapahtumasarjaa ja nyt täytyi
   poliisienkin uskoa. Hyvä mies ja ilkeä mies joutuivat vankilaan, tosin
   eri selleihin. Niin tässä maailmassa hyvyys palkitaan.
   -------
   Harrastus
   Toukokuu 1993
   muutettu 24.3.94
   Kuningas Kapitalo I oli usein alamaissa. Se ei johtunut hänen
   alamaisistaan eikä visiireistään, ei hänen valtakunnastaan eikä
   puolustusvoimistaan, vaan siitä, ettei hänellä ollut mitään sopivaa
   harrastusta. Hän teloitti alamaisiaan taikuuden harjoittajina, soti
   virkaveljiensä kanssa alueista ja teki ryöstöretkiä heidän mailleen,
   mutta mikään ei tuntunut tuovan hänelle tyydytystä. Siinä vaiheessa
   hän tajusi, että hänen pitäisi kysyä neuvoa joltakulta.
   Sitten hän keskusteli asiastaan päävisiiri Advius H:n kanssa, joka
   ehdotti keilailua. Niinpä kuningas lähti keilaamaan, syötyään ensin
   vahvistukseksi radikaalikääryleitä.
   Keilailu oli hänen mielestään todella hauska harrastus. Vain yksi
   puute oli huomattavissa: hänen pallonsa menivät koko ajan vasemmalle,
   eikä hän monestikaan saanut ensimmäistäkään keilaa nurin. Hän seurasi
   erästä toista keilailijaa, jonka pallo meni koko ajan oikealle yhtä
   huonolla menestyksellä.
   - Kuinka sinä pystyt tuohon, kunnioitettu alamaiseni? hän kysyi tältä.
   - Mihin, teidän korkeutenne?
   - Kuinka saat pallosi menemään jatkuvasti oikealle?
   - Itse asiassa, teidän korkeutenne, sen teen aivan vahingossa. Olisi
   paljon hauskempaa jos saisin palloni menemään joko suoraan tai - mikä
   vielä parempaa - vasemmalle.
   - Mistä moinen röyhkeä halu?
   - Samasta syystä kuin teidän oikeamielisyytenne halu saada pallonsa
   menemään oikealle.
   - Mikä on sinun nimesi, ammattisi? Et kai ole näitä radikaaleja?
   - NImeni on Communetto Vasenius. Ammattini on kirvesinsinööri ja olen
   juuri noita radikaaleja. Mutta, teidän korkeutenne, ennenkuin teette
   minusta kukkaradikaalisalaattia, pyytäisin saada huomauttaa, että
   meitä molempia yhdistää halu saada pallomme menemään toiseen suuntaan.
   - Kyllä, sinä kekseliäs alamaiseni.
   - Ja emmekö silloin voisi mennä jollekin
   keilapallojensuunnanmääräyskurssille yhdessä?
   - Kyllä, aivan oikein. Mutta koska tämä keilaus tulee niin hankalaksi
   toteuttaa ja aiheuttaa niin paljon päänvaivaa, lähden takaisin
   palatsiini. Linnani on kotini ja siellä viihdyn parhaiten, ilman
   mitään vasemoituneita radikalisteja. Vartijat! Vangitkaa Kommunetto
   Vasenius! Hänen oikea paikkansa on hullujenhuoneessa. Tarjottakoon
   siellä hänelle niin paljon imbesillisalaattia kuin hän haluaa. Älkää
   tehkö hänestä radikaalikääryleitä ainakaan minulle, koska niistä
   tulisi epäilemättä happamia ja ne yrittäisivät keinolla millä hyvänsä
   päästä pois lautaselta vielä syödessänikin niitä.
   Vartijat ottivat Vaseniuksen kiinni. Tämä vastusteli vähän mutta
   saadessaan nujakan iskun inkiväärinperästä rauhoittui pian.
   Kuningas lähti palatsiin, jossa hänen hovinsa oli keksinyt uuden
   aikaakuluttavan harrastuksen: keilailun. Advius H oli arvatenkin
   informoinut hovia kuninkaan uudesta harrastuksesta. Kuningas yritti
   selittää, ettei ollut pitänyt alkuunsakaan keilailusta, mutta narrit
   ja muut korkeat henkilöt tönivät ja tuuppivat kuninkaan keilaradalle,
   jossa hän sai käteensä keilapallon.
   Hän pisti pallon vierimään keilaradalle ja odotti kauhun vallassa mitä
   tapahtui. Pallo meni vasemmalle, uhkasi mennä ränniin ja jonkin
   omituisen sivukierteen ansiosta meni suoraan keskelle. Yhtään keilaa
   ei jäänyt pystyyn.
   KAikki hurrasivat ja taputtivat käsiään. Mutta toisella kertaa
   kuninkaalla ei ollut yhtä hyvä tuuri. Pallo meni vasemmalle ja teki
   reiän keilahallin seinään sekä aiheutti paljon muutakin vahinkoa.
   KAikki nauroivat. Kuningas lähti salaisimpaan kammioonsa ja on pysynyt
   siellä jo pitkän aikaa. Visiiri Advius H hoitaa tilapäisesti hänen
   tehtäviään kunnes kuningas suvaitsee ilmestyä paikalle. Röyhkeimät
   alamaiset uskaltavat viättää, että Kapitalo I on murhattu ja että
   hänestä on tehty radikaalikääryleitä, mutta eihän se voi pitää
   paikkaansa, eihän...
   -------
   Keskustelu
   Oveen koputetaan. Kukaan ei vastaa.
   - Pertti! Saako tulla sisään?
   - Tuu vain.
   Ääni on luonnottoman hiljainen. Ovella seisoja rohkaisee kuitenkin
   mielensä ja astuu sisään.
   - Ookko sä sairas?
   - Ei, ei. Tämä on vain tilapäistä.
   - Ookko sä käyny ravintolas? Et sä täälä ainakaa mitää juonu, jos et
   sitte yhdentoista jälkeemn.
   - Jätä mut rauhaan!
   - Älä nyt suutu. Voinhan mä lähtee poiski. Vai pitäskö tilata lääkäri?
   - En mä mitää lääkäriä tartte, mä oon kohta kunnossa.
   - No, ei väkisin. Meinaakko sä lähtee töihin tänään?
   - Eikös tänään oo lauantai?
   - Ei, tänään on tiistai.
   - Kuinkas mones päivä tänään on?
   - KAhdestoista.
   - Ai mitä kuuta?
   - Mun pitäs tosiaanki soittaa lääkäri.
   - Mitä kuuta!
   - Tammikuuta, tammikuuta. Ei tartte huutaa.
   - Mikä vuosi nyt on?
   - 1998, entäs sitte?
   - Voi perkele!
   - Mikä on hätänä?
   - Suunnistusvirhe.
   - Mikä suunnistusvirhe?
   - Ei mikää, unohda koko juttu.
   - Ettet vain eilen olisi kumminki ollu jossaki?
   - En! Mee pois ja anna mun levätä!
   - Mutta sähän puhut aiva sekavia, et muista mikä päivä tänään on etkä
   mikä vuosi... Ettet vain olisi vieläki kännis?
   - No en oo.
   Jossakin soi puhelin.
   - Mun täytyy nyt kyllä mennä.
   - Hyvä.
   Ja hän lähtee avoimesta ovesta juoksujalkaa alakertaan.
   Keskustelun toinen osapuoli nousee sängystä, menee vaatekaapille ja
   avaa sen. Hän puuhailee jotain hetken vaatteiden kimpussa, ja on
   yhtäkkiä kadonnut.
   Alhaalla puhutaan puhelimessa, kunnes asiat on saatu selvitellyksi.
   Sitten rymistellään yläkertaan ja jäädään tuijottamaan avoimelle
   ovelle.
   - PERtti! PErtti! Mihinkäs se Pertti nyt hävis?
   Avainta rapisutellaan alakerran oven lukossa ja se avataan
   äänekkäästi.
   - KUka helvetti sieltä tulee?
   Juoksuaskelet alakertaan ja sitten ovelle. Murtovarkaat ovat tällä
   seudulla tavallisia.
   - Pertti? Tämä vasta jekku? Et kai sä vain kiivenny ikkunasta ulos? Se
   on vaarallista, ne tikapuuthan on aiva lahot!
   - En toki. Lähdin sen jälkeen Mokomaan rokuliin ku menit nukkumaan.
   tULI VÄHÄ JUHLITTUA. mUTTA OLI TOISAALTA HAUSKAAKI.
   - äSKEN SÄ VÄITIT IHAN JOTAKI MUUTA.
   - mISTÄ SÄ OIKEEN PUHUT? eIHÄN TÄNÄÄN oo aprillipäivä?
   - Ei toki. Mähän sanoin sulle että nyt on kahdestoista tammikuuta
   vuonna 98.
   - No hyvä, kerranki oikeessa ajassa.
   -------
   MAria tapaamassa
   Lähdin eräänä päivänä Maria tapaamaan. Ratsastaessani ruohokentällä
   hepo pillastui ja heitti minut selästään. Se lähti juoksemaan ja
   olisikin juossut pakoon, ellei joku hirmuinen hero olisi tullut
   kokailemaan, ja yrityksen ja erehdyksen tietä onnistunut saamaan
   kiinni heponi. Lähdin sitten Marin ovelle. Taivaalla näkyi
   uhkaavanlaatuisia pilviä saapuessani hirvittävällä spiidillä ovelle ja
   soittaessani kelloa. Mari avasikin itse oven ja päästi minut sisään.
   Pyysin sätkää. Sain sätkän ja vaivuimme sen poltettuani marin kanssa
   ekstaasiin.
   Sitten minun pitikin lähteä. Lähdin, koska selvisi, että Mari
   kannattikin LSD:tä (LastenSuojeluDemokraatteja). Lähdin ulko-ovelle ja
   aioin juuri nousta heponi selkään kun huomasin, että se oli liiasta
   ruohonsyönnistä sekaisin.
   -No niin, tässä sitä ollaan, ei mitään opi jumissa tällaisessa,
   ajattelin.
   Katselin hepoani. Se näki ilmeisesti hallusinaatioita paarmoista koska
   sen suu oli vaahdossa. Nousin hevon selkään ja annoin sille pari
   piikikästä potkua. Se tokenikin pian ja lähti laukkaamaan kohti kotia.
   Siloin vieroitustuskat alkoivat.
   Alkoi sataa lunta ja heponi pysähtyi vetämään henkeensä. Potkin sen
   kuitenkin uudestaan liikkeelle ja saapuessani kotiini kaikki oli jo
   melkein lakannut.
   Vieroitustuskat lisääntyivät ja yritin etsiä janooni edes yhtä
   trippiä. Kun en löytänyt, menin takapihalle, jossa ruoho kasvoi. Mutta
   olin unohtanut, että ruohon päälle oli ehtinyt kasaantua jo iso kasa
   lunta. Oli tyydyttävä pelkkään lumeen.
   menin kioskille, kysyin trippejä, olivat loppuneet. Soitin Marille,
   epätoivoinen kun olin, ja kysyin voitaisiinko erimielisyydet
   puolueitten suhteen sopia. Sanoi, että jos tulisin kokoukseen, LSD:n
   kokoukseen, hän voisi harkita asiaa. Mikäs siinä auttoi. Soitin
   RSP:n(ruohonsyöntipuolue) kokoukseen ja jätin eroanomukseni. Menin
   LSD:n kokoukseen.
   Se oli ravintolassa, jonka tarjoilija kysyi minulta ottaisinko yhden
   tripin. Otin kaksi ja kuuntelin lumoutuneena LSD:n puoluesihteeriä
   (puheenjohtaja oli sienienkeruumatkalla), joka puhui kansainvälisen
   yhteistyön ja RSP:n kannattajien eliminoimisen tärkeydestä.
   Silloin huomasin unohtaneeni hihaani RSP:n merkin. JOku viereisessä
   pöydässä huomasi sen ja tuolit alkoivat lennellä. Minut piiritettiin
   hetkessä.
   VAikka kaikki tapahtui kuin unessa, tunsin valtavan tuskan hiipivän
   ruumiiseeni. Ja jostain kaukaa kuului naisen ääni, joka sanoi: -
   Lopettakaa! Ei! Ei enää.
   Se olikin viimeinen aistimukseni vaipuessani tajuttomuuden tilaan
   josta en ole vieläkään herännyt.
   -------
   Toukokuu, joulukuu 1993
   -------
   Lohikäärmeenä - ihmisten maassa
   Idea kesäkuu 1993
   muutettu ja uudelleenkirjoitettu 26.5.94
   Minuun teki jo pienenä vaikutuksen legenda, jota isoisäni kertoi
   meille. Legendan mukaan jossakin, avaruuden ja ajan tuolla puolen on
   olentoja, jotka eivät pysty syöksemään tulta ja joutuvat tekemään
   tulen ulkoisilla apuvälineillä. Tein päätökseni jo pienenä; halusin
   nähdä nuo olennot ja siksi menin velhon luo, vaikka vanhempani,
   veljeni ja setäni pitivät sitä ajanhukkana ja neuvoivat minua
   vakavasti unohtamaan koko legendan.
   Syöstessäni tulta velhon oven edessä huomasin jännittäväni. Vaikka
   tunsinkin velhon hyvin, en silti ollut varma oliko soveliasta mennä
   hänen luokseen kertomaan halustaan nähdä olennot ajan ja avaruuden
   tuolta puolen.
   Velho kuuli äänen, joka syntyi tulensyöksemisestäni ja avasi oven.
   - Ez? Mitä asiaa?
   - Niin... Tiedättkö sen legendan niistä olennoista ajan ja avaruuden
   tuolta puolen?
   - Olennoista jotka eivät pysty tekemään tulta ilman apuneuvoja, kyllä.
   mitäs siitä?
   - Olisin kiinnostunut näkemään ne olennot, jos se ei ole pelkkää
   tarinaa. Tiedätkö sinä onko se?
   Velho huokaisi, pudisti päätään ja sanoi: - En tiedä. minulla on kyllä
   jossakin kirja jossa puhutaan tästä asiasta. Sain sen vanhalta
   velholta joka toimi ennen minua. Hän sai sen taas vanhalta velholta
   joka toimi ennen häntä ja niin edelleen. minun pitäisi mennä
   kirjastoon ja etsiä tämä kirja, lukea se ja sitten voisin kertoa
   sinulle lisää tuosta legendasta ja sen todenperäisyydestä.Miksi haluat
   tietää?
   - Haluaisin mennä katsomaan niitä olentoja.
   Velho huokaisi uudestaan, pudisti uudestaan päätään ja meni kohti
   kirjastoa. Hän viittasi seuraamaan itseään ja tein työtä käskettyä.
   kun tulin kirjastoon, velho tutkiskeli jo valtavaa kirjapinoa
   heitellen syrjään tarpeettomaksiosoittautuneita kirjoja. Velho toimi
   nopeasti joskin vastahakoisesti. Lopulta hän ilmeisesti löysi
   tarvitsemansa koska rypyt hänen kasvoillaan silisivät.
   - Luulin jo heittäneeni sen pois, mutta tässä se on. Kaikki mitä
   velhon tarvitsee tietää maailmasta avaruuden ja ajan tuolla puolen.
   Hmm... Luettelo taikasanoista, tarpeellisista välineistä,
   toimintatavoista... Jos haluat nähdä tuon maailman olentoja, sinun
   pitää mennä siihen maailmaan. Et kuitenkaan voi mennä tavallisessa
   hahmossasi sinne, sillä se säikäyttäisi olennot ja seuraukset voisivat
   olla arvaamattomat.
   - Kuinka voisin tehdä sen?
   - Se on hankalaa ja se voi olla vaarallista. Lisäksi sinun on
   luovuttava joistakin toiminnoista, joihin olet tottunut.
   Velho piti tauon ja vajosi mietteisiinsä. - MIstä toiminnoista?
   kysyin. Hän ei vastannut ja jouduin toistamaan kysymykseni useaan
   kertaan.
   - Et voi enää syöstä tulta.
   - Kuinka sitten ilmaisen läsnäoloni olennoille, joiden luo haluan
   mennä?
   - Yleinen tapa on...
   Velho alkoi selata kirjaansa ja mutista itsekseen.
   - Kuinka ilmaisen läsnäoloni heille?
   - Sinun pitää synnyttää ääntä naputtamalla sisäänkäyntiä sormellasi.
   - Mitä 'sormellasi' tarkoittaa? kysyin.
   - Tässä tuleekin toinen ongelma: käsitteet. Sinun on opittava kokonaan
   uusi ajattelutapa ja kieli.
   - Mitä tarkoittaa ajattelutapa?
   - Et voi lentää.
   Näytin hetken ajan varmaankin todella kauhistuneelta, sillä velho
   sanoi: - Jos siltä tuntuu, voimme unohtaa koko asian.
   - Ei. En halua unohtaa, haluan nähdä. Kuinka pääsen maailmaan? Kuinka
   voin muuttua olennoksi?
   - Sinun ruumiisi jää tänne, mutta henkesi tulee osaksi olentoa. Minun
   on taikakonstein etsittävä sopiva olento. Olisi parasta, että hän
   olisi yksinäinen.
   - Miksi?
   - Kun tulet osaksi olentoa, olento muuttuu. Hän tekee kaikenlaista,
   mitä ei ole ennen tehnyt. Voi olla, että se muuttaa sekä sinun että
   olennon elämää. Tutut voisivat tulla epäluuloisiksi. He voisivat
   ruveta ihmettelemään mistä on kysymys. Joten meidän täytyy etsiä
   olento, joka on yksinäinen.
   - Pääsenkö sitten enää takaisin tänne?
   velho selaili kirjaansa, mutisi jotain, vaipui ajatuksiinsa ja minun
   täytyi toistaa kysymykseni useaan kertaan ennen kuin hän vastasi.
   - Sinun on mahdollista ottaa minuun milloin tahansa yhteys kysyäksesi
   asioita tai esittääksesi toivomuksia. Kun sanot, tuon henkesi takaisin
   ja pääset tänne. Voit sitten tehdä mitä haluat.
   - Entäs ruumiini täällä?
   - Siitä huolehditaan kyllä. Sinua ruokitaan niin että ruumiisi pysyy
   elossa. Oppipoikani voi tehdä sen. Ruumistasi voimistelutetaan ja
   harjoitetaan muutenkin.
   - Hyvä juttu. Haluan edelleenkin siihen maailmaan ja haluan nähdä
   olennot. Varmaankin totun pian olemaan lentämättä.
   Vaikka itsestäni tuntui, että lausuin liian toiveikkaan arvion,
   halusin lähteä. Velho ryhtyi toimeen. Hän lausui kirouksenkaltaisia
   voimasanoja, sekoitteli kaikenlaisia ainesosia toisiin ainesosiin,
   teki keitoksia jotka aiheuttivat ukkosenkaltaista jyrinää ja
   salamanvälähtelyjä, tuijotti kristallipalloon, jatkoi kiroiluaan ja
   käski minun lopulta seurata itseään. Hän istutti minut tuoliin, antoi
   minulle nestettä jota minun piti juoda ja kiroili lisää. Yhtäkkiä
   huomasin osaavani kieltä, jota en ennen ollut osannut. Tiesin myös,
   että olentoja kutsuttiinkin ihmisiksi ja mitä sormi tarkoitti.
   yhtäkkiä maailma vaikutti hirvittävän suurelta ja laiva, jonka
   kannella seisoin todella pieneltä. Tiesin että nimeni oli Jarmo
   Kääriäinen. Olin lähtenyt merille ja myrsky uhkasi. Me kääntyisimme
   luultavasti takaisin.
   Näin ensimmäistä kertaa joukon olentoja. He näyttivät mielestäni
   tavallisilta. Tai sen miehen mielestä, joka nyt olin ja siksi minun
   oli katsottava tarkasti voidakseni nähdä miltä he näyttivät. heidän
   ulkonäkönsä oli pettymys.
   Ajoimme kohti lähintä maata myrskyn tehdessä tuloaan. Pääsimme perille
   onnellisesti ja olio joka olin alkoi etsiytyä asunnolleen. Tämä oli
   hänen, Kääriäisen, minun kotini. ei vaivaatuottavia omaisia, ei
   epäluuloisia naapureita, mökki jossa hän asui ja vietti epänormaailn
   normaalia elämää. Mutta minun oli saatava tietää enemmän näistä
   ihmisistä ja niinpä yritin houkutella häntä menemään kirjastoon.
   Kirjastossa oli tiskin takana nainen, jota sanottiin
   kirjastonhoitajaksi ja joka näytti liian kauniilta siihen työhön.
   Kysyin häneltä joitain kirjoja - niin, itse asiassa en ollut varma
   mitä kysyin. Annoin Kääriäisen kysyä ja hän teki sen. Olin niin
   kirjastonhoitajan lumoissa että en pannut merkille mistä oli kyse.
   Näin tutun kuvan erään kirjan kannessa. Se esitti olentoja, jollainen
   tosiasiassa olin. Se ei ollut valokuva vaan piirretty. Ajattelin, että
   näillä olennoilla täytyy olla legendoja tultasyöksevistä olennoista.
   Kirjan nimi oli Lohikäärmeensurmaajat. Katsoin takakannesta mistä oli
   kysymys:
   Huikea fantasiakertomus lohikäärmeiden terrorisoimasta maailmasta,
   Retlonasta. KErtomus kuninkaasta, joka kyllästyy maidensa läpi
   kulkeviin lohikäärmeisiin ja rupeaa etsimään taruissa esiintynyttä
   lohikäärmeiden surmaajaa, jolla olisi taito karkottaa kaikki
   lohikäärmeet. Kuningas lähettää lohikäärmeensurmaajaa etsimään ritari
   Mordoluksen, joka törmää matkallaan muun muassa sirkukseen,
   ryöväreiden joukkoon ja vanhaan velhoon.
   Tämä on kolmiosaisen kirjasarjan ensimmäinen osa...
   Lopetin lukemisen.
   - Hyvä on. Otan tämän.
   Kirjastonhoitajapyysi minulta kirjastokorttia ja annoin sen hänelle.
   Lähdin pian kirjastosta, mutta en saanut kirjastonhoitajaa silmistäni.
   Kirjaakaan en jaksanut pitkään lukea. Kirjassa pidettiin lohikäärmeitä
   pahoina olentoina, jotka söivät ihmisiä, polttivat kyliä ja tekivät
   muutakin epämiellyttävää.
   Näiden kahden seikan lisäksi kolmaskin häiritsi lukemista. Se oli
   Kääriäinen, joka ihmetteli omaa käyttäytymistään.
   Mahtaakohan joku korkeampi voima ohjailla tekemisiäni? Jos niin on,
   niin se tekee sen sisältä päin ja on lisäksi kauhean rakastunut tuohon
   kirjastonhoitajaan. Ei ole hyvä juttu että korkeammat voimat
   rakastuvat.
   Näin ajatteli Kääriäinen ja minä kimpannuin. Sanoin hänelle etten ole
   mikään korkeampi voima vaan tutkimusmatkaaja lohikäärmeiden maailmasta
   ja jos hän ei lopettaisi typeriä ajatuksiaan, polttaisin kylän ja
   siinä sivussa hänetkin.
   Mistähän moinen ajatus tuli mieleeni? Pitäisi mennä psykologin
   puheille. Hän varmaan keksisi jotakin rauhoittavaa.
   Säikähdin. Jos Kääriäinen menisi psykologin puheille, minut varmaankin
   analysoitaisiin olemattomiin. Ei mitään psykologia! sanoin hänelle
   ääneti, ajatuksissamme.
   Hyvä on, minäkin rakastuin tuohon kirjastonhoitajaan. Odotetaan nyt
   sen aikaa, että tämä kysymys kirjastonhoitajasta kehittyy. Ei mitään
   psykologia jos se onnistuu. Mutta jos se ei onnistu, niin Erkille
   tulee töitä.
   Kuka oli Erkki? Kaivelin Kääriäisen muistilokeroita pitkän aikaa ennen
   kuin löysin hänet. Tuttu psykologi, tosiaankin, mutta onneksi hänellä
   oli vastenmielisyys puhua tästä asiasta.
   Tämä välikohtaus ei häirinnyt normaalia elämäämme enempää ainakaan
   toistaiseksi. Kävimme kirjastossa useasti, jäime juttelemaan
   kirjastonhoitajan kanssa työajan jälkeenkin, kysyimme hänen nimeään -
   Anne -, pyysimme häntä kävelyille kotiimme ja vierailimme hänen
   kotonaan. Me, minä ja Kääriäinen, tunnuimme ymmärtävän häntä hyvin ja
   hänkin ymmärsi meitä. Tosin Kääriäinen piti tätä kaikkea vain oman
   toimintansa ja omien ansioidensa tuloksena, mutta en viitsinyt ruveta
   korjaamaan hänen käsitystään asiasta.
   Kävi ilmi, että kirjastonhoitajakin oli rakastunut meihin. Liekö
   sitten Kääriäisen ulkoisilla avuilla ollut vaikutuksensa
   tapahtumasarjaan?
   Aikaa kului ja vaikka kaikki olikin hyvin, minä kärsin. En voinut
   lentää, en voinut syöstä tulta enkä ollut pitkään aikaan nähnyt yhtään
   lohikäärmettä. Keskustelin silloin tällöin velhon kanssa, mutta
   hänkään ei tuntunut olevan kovinkaan paljon kiinnostunut tekemisistäni
   ja elämisestäni.
   - Vai rakastunut! hän oli tuhahtanut kuullessaan asiasta.
   Puhuttiin Annen kanssa kihloihin menemisestä. Oli tulossa kesä.
   Silloin, eräänä kauniina päivänä alkoi sataa. Mustia pilviä kerääntyi
   taivaalle ja ukkonenkin jyrähteli. Olimme Annen asunnolla ja sähköt
   katkesivat, sain etsiä kauan tulitikkuja ja kynttilöitä.
   iSTUIMME SIINÄ KYNTTILän valossa ja joku olisi voinut kutsua
   tilannetta romanttiseksi. Sähkökatkosta kesti pari tuntia ja kun se
   loppui, puhalsin kynttilän sammuksiin.
   Ei, ei se niin tapahtunut! YRitin puhaltaa kynttilän sammuksiin, mutta
   suustani ei tullutkaan tavallista ilmaa vaan tulta, joka sytytti
   pöytäliinan. Anne kirkaisi, yritin tukahduttaa liekkejä mutta ne
   polttivat rakkuloita kämmeniini. Saimme tulen lopulta sammuksiin,
   näytti siltä että Anne itki.
   - Mitä sä teit? Anne kysyi. En osannut vastata. Kääriäinen ei osannut
   vastata.
   - En tiedä mikä minuun meni. Tämä ei ole normaalia. On kulunut jo
   kaksi vuotta enkä ole aiheuttanut yhtään tulipaloa. Olen tyytyväinen
   siitä. Luulin etten nykyisessä olomuodossani pysty edes syöksemään
   tulta.
   Nämä sanat olivat tarttuneet kurkkuuni. Anne ei kuitenkaan uskoisi
   että olen lohikäärme.
   Sika! Pilasit mahdollisuutemme! Nyt alan tosiaan uskoa että olet
   lohikäärme! Tai minä olen hullu, mielipoli. Mutta kuinkas Anne? Hän ei
   sentään ole kuvittelua.
   - On parasta että meet, Jarmo, sanoi Anne ja alistuimme hiljaa hänen
   tahtoonsa.
   Kotiin, mihinkäs muuallekaan. Missään muualla minua ei huolittaisi, ei
   ainakaan tällaisena. Mikä typerys olin ollut. Olin pilannut Jarmon
   mahdollisuudet Annen suhteen. Ehkä me lohikäärmeet olemmekin juuri
   niin pahoja kun ihmisten kirjallisuus antaa ymmärtää.
   Näin kotimatkallani ojassa jotakin. En tiedä, kuinka vilkaisin sinne,
   mutta niin siinä kävi. Se oli mies, joka makasi ilmeisesti sammuneena
   ojassa. jossa oli vettä noin hänen poskiinsa asti. Miehellä olisi
   varmasti kylmä kun hän heräisi. Nostin hänet ojasta ja mietin voisinko
   tehdä vielä enemmän. Etsin jostakin puita ja tein niistä nuotion.
   mINULLA EI OLLUT tulitikkuja mutta kokeilin puhaltaa, varovasti.
   Nuotio syttyi ja mies alkoi osoittaa elon merkkejä. JA hän ei sanonut
   muuta kuin yhden sanan: kiitos. Mutta se oli tarpeeksi. En tuntenut
   enää alemmuudentunnetta lohikäärmeyden takia.
   Vaikka oli kesä, ulkona oli jo aika kylmä saapuessani kotiini. Tai
   Kääriäisen kotiin.
   Otin heti yhteyttä velhoon ja pyysin häntä viemään minut takaisin
   omaan kotiini. Puhelin soi, mutta en välittänyt siitä. Kääriäinen meni
   jo kohti puhelinta ja nosti kuulokkeen.
   - Jar...
   Olin velhon kammiossa.
   - No nyt olet nähnyt olennot, jotka eivät pysty syöksemään tulta,
   sanoi velho. Hänen naurunsa kuullosti ivalliselta.
   Kului aikaa, paljon aikaa. Elämä oli tavallista lohikäärmeiden
   maailmassa. Sitten olin taas eräänä päivänä velhon luona ja puhuin
   ihmisten maailmasta.
   - Enkö pääsisi katsomaan kuinka Kääriäinen voi? kysyin häneltä.
   - Ja kokeilemaan tulentekotaitojasi, hän sanoi ivallisesti.
   - Vain hetkeksi, pariksi tunniksi. En olisi siellä edes päivää.
   - No hyvä on. Vaikka kääriäisen tilanne on tietenkin muuttunut siitä
   mitä se oli silloin kun jätit hänet.
   Ja kas vain. Olin taas Kääriäinen ja huomasin työskenteleväni
   kirjastossa. Työpäivän loputtua Anne lähti mukanani kotiini, jossa
   meitä odotti joukko lapsia. Joukon suuruudesta en ollut varma. Siitä
   olin varma, että minua pyydettiin kertomaan satu, joten aloitin:
   Sillä jossain kaukana avaruuden ja ajan tuolla puolen on maa, jonka
   olennot syöksevät tulta mahtavilla koneilla. JOssakin, toisessa ajassa
   ja maailmassa on paikka, jossa olennot näkevät menneitä näkyjä ja
   nykyisiä näkyjä koneiden avulla. Jossakin on paikka, jossa koneet
   muistavat asioita. Rakennetut esineet tekevät sen.
   Ez syöksi tulta velhon asunnon edessä. Velho kuuli äänen joka siitä
   syntyi ja huusi: - Kuka pyrkii sisään?
   - Minä, Ez. Minulla on sinulle tärkeää asiaa.
   -Hyvä on, pääset sisään.
   Velhon asunto oli täynnä kummallisia loitsukirjoja, merkillisiä
   tuoksuja ja kauhistuttavia hajuja.
   - Supista siipiäsi ja tee olosi mukavaksi! Mikä tuo sinut tänne?
   Ezin oli vaikea sanoa sitä. Hän muisti kuinka hänen isoisänsä Oz
   kertoi vanhaa tarinaa, kiehtovaa tarinaa. Hän oli jo silloin, lapsena
   tehnyt päätöksensä. Hän muisti muiden suhtautumisen kun oli kertonut
   siitä ja epäröi. - Tehän tiedätte sen tarinan niistä olennoista, jotka
   syöksevät tulta konein.
   - Totta kai tiedän. Ne kutsuvat itseään ihmisiksi ja elävät muualla.
   -Minä haluaisin mennä katsomaan niitä koneita ja etenkin ihmisiä.
   Olisi hauska nähdä olentoja, jotka eivät pysty syöksemään itse tulta
   ja koneistoja, jotka tekevät sen heidän puolestaan.
   - Oletko harkinnut vakavasti päätöstäsi? Tiedäthän, että et voisi
   mennä sinne nykyisessä hahmossasi ...
   -------
   Kulissit
   kännityskertomus, 3. versio
   21.8.93
   Science fiction-harrastajille lähetetystä versiosta oli poistettu 2.
   luku ja lukujen otsikot.
   Tehty muistista ilman 1. ja 2. versiota, jossa oli vain muutamia
   lisäyksiä.
   1. luku
   Paavo lähti kotoaan kahdeksalta. Hänen vaimonsa kuvitteli hänen
   lähtevän ravintolaan ja vastusti ajatusta.
   - Miksi sun pitää joka viikonloppu lähteä sen Ernon kanssa
   ravintolaan? Ja sä kulutat siellä niin paljon rahaaki.
   - Enkö mä saisi lähtee ravintolaan Ernon kans? Sä meinaat että me
   ryypätään sielä aiva kamalasti.
   - Kyllä. Satuin olemaan kotona ennen sua, vaihteeksi. Katoin postin ja
   sielä oli tiliote. Sä olit nostanu seittemänsataa.
   - Mä olin nostan pankkiautomaatista seitsemän sataa, mutta se ei
   tarkota, että mä olisin juonu niitä kaikkia rahoja.
   Vaimo huokaisi ja yritti estää vielä miestään lähtemästä kuullessaan
   taksin äänen.
   - Sä oot samanlainen vetelys ku se Ernoki! huusi vaimo Paavon perään
   ulko-ovelta ajattelematta ollenkaan käsitettä naapurin korvat.
   Erno lähti kotoaan viittä yli kahdeksan. Hänen vaimonsa ei
   vastustellut. Kai se on jo tottunut tällaiseen meininkiin, ajatteli
   Erno kävellessään kohti taksiasemaa.
   He olivat lopettaneet ravintolassa istumisen huomattuaan, että siihen
   kului liikaa rahaa ja siirtyneet muille linjoille. Nyt rahaa ei enää
   kulunut niin paljon, sitä suorastaan säästyi. Kaksi vuotta he olivat
   säästäneet rahaa ja nyt näytti siltä, että rahaa todella
   tarvittaisiin.
   Ernon astuessa sisään Paavo oli jo siellä. Hirsimökissä oli kaikki
   niin kuin ennen: pöytä oikealla kohdalla, kylmiö täynnä virvokkeita ja
   jääkaappi täynnä ruokaa.
   - Kuinkas paljo tuhlataan tänään? kysyi Erno.
   - No ainaki viissataa pekkaa päälle.
   Paavo pisti nauhurin päälle. Sieltä alkoi kuulua musiikkia ja Erno
   näytti hämmästyneeltä.
   - Miksi sä pistit sen niin hiljaa? hän huusi musiikin yli.
   - Naapurit valitti viime kertaisesta. Ja muistat kai ne kaiuttimet,
   jotka hajos viime kuussa.
   Erno muisti eikä sanonut enää sanaakaan vaan pisti toisen nauhurin
   päälle. Sieltä alkoi kuulua ihmisten puhetta, meteliä, jollaista
   yleensä synnyttää suurehko joukko ihmisiä.
   - Liian kovaa. Mehän ei pystytä keskustelemaan, sanoi Paavo.
   - Niinhän sen pitääki, sanoi Erno. - Tällaista se oli ennen vanhaan.
   Paavo nyökkäsi. He molemmat muistivat ajat, jolloin olivat käyneet
   ravintoloissa. Juuri siihen koko juttu perustui.
   - Kuka toimii tarjoilijana ensin?
   - Minä voin toimia, sanoi Erno.
   Erno meni pöydän taakse ja Paavo käveli kohti pöytää yrittäen horjua.
   - Ja mitäs sinne laitetaan? kysyi Erno.
   - Yks kossucola, sanoi Paavo.
   Erno otti esiin lasin, joka näytti joskus ammoin ravintolasta
   varastetulta. Hän kaatoi ensin kuvitellusta kossupullosta lasiin
   sopivaksikatsomansa määrän, kaatoi sitten lasin täyteen coca-colaa ja
   ojensi sen Paavolle sanoen: - Se tekee sitte 27 mk.
   Paavo ojensi satasen, Erno pisti sen huutokaupasta hankittuun
   kassakoneeseen ja antoi vaihtorahat.
   Erno tuli pois tiskin takaa. Hän asettautui toiselle baarituoleista ja
   kysyi Paavolta: - Kuinkas töissä menee?
   - No siinähän se. Tiedäthän sä että nyt sielä sujuu kaikki paljo
   paremmin ku ei oo tullu rokulipäiviä. Kuorma-autoa on tullu ajettua ja
   lasti on aina saapunu perille.
   - Mullaki sujuu nykyään aika hyvin töissä. Ohjelmat valmistuu tosi
   hyvin, kyllähän sä tiedät. Uhkasivat korottaa mun palkkaaniki.
   - Sullahan menee tosi hienosti. Niinku kyllä mullaki. Ainut on vaimo.
   Se nalkuttaa jatkuvasti näistä meidän reissuista. haukkuu meitä
   vetelyksiksi, eikä tiedä keistä puhuu.
   - Mun vaimo on jo tottunu, sanoi Erno. Hän nousi tuolilta ja lähestyi
   kaappia, jossa roikkui munalukko. Munalukossa oli avain, jota hän
   käänsi. Lukko tippui lattialle.
   - Kyllä tälle kaapille vain joskus tekee mieli, hän sanoi.
   - Sama juttu. Ei kai me mennä sille? Et kai kuitenkaa oo käyny
   alkossa?
   Erno löi nyrkillä kaappia ja sanoi: - Jumalauta! Sopimus on sopimus.
   Ei käydä alkossa eikä juoda. Et kai sä oo käyny alkossa, tai tällä
   kaapilla?
   - No en oo käyny, voit vaikka tarkistaa.
   Erno avasi kaapin. Siellä oli koskenkorvaa, rommia ja giniä sekä muita
   vastaavanlaisia tuotteita avaamattomissa pulloissa.
   - Hyvä juttu, sanoi Erno.
   - Yhdessä me nämä pullot ollaan ostettu ja yhdessä me ne juodaan, jos
   halutaan... tai siis jos päätetään, sanoi Paavo.
   Erno nyökkäsi, pisti lukon paikoilleen ja väänsi avaimesta. Kun hän
   irrotti kätensä, lukko ei tipahtanut lattialle.
   - Mutta mua rupes janottamaan. Missä tarjoilija on? hän kysyi.
   Paavo kiersi vikkelästi tiskin taakse ja kysyi: - No mitäs sais olla?
   - Vodka Russian, sanoi Erno.
   Paavo otti esiin lasin, joka näytti joskus ammoin ravintolasta
   ryöstetyltä. Hän kaatoi ensin kuvitellusta vodkapullosta
   sopivaksikatsomansa määrän, avasi Russian-pullon ja kaatoi siitä lasin
   täyteen.
   Hän ojensi lasin Ernolle tiskin yli sanoen: - Se on kaskytseittemän
   markkaa.
   Erno maksoi ja sai vaihtorahaa.
   He jatkoivat tähän tyyliin hetken, kunnes Ernon täytyi käydä
   tyhjentämässä jo hankittua nestemäärää. Hänen lähtiessään vessaan
   Paavo nousi tuoliltaan. Hän käveli kaapille kuultuaan, että vessan ovi
   oli kiinni ja lukossa. Hän poisti munalukon, avasi kaapin ja otti
   esiin koskenkorvapullon. Hän katsoi pulloa ja nimikilpeä, pisti
   kätensä korkille muttei avannut sitä. Hän pisti pullon takaisin
   kuullessaan vessan vetämisestä syntyneen äänen. Hän lukitsi kaapin ja
   oli juuri palaamassa paikoilleen, kun kuuli vessan oven lukon
   napsahtavan ja oven aukeavan.
   Erno käveli häntä kohti ja istahti jakkaralle hänen viereensä. He
   alkoivat juopua osaksi, koska näyttelivät juopuneita todella
   taitavasti ja osaksi siksi, että kovaa soiva musiikki ja ihmisten
   sorina, jonka automaattisesti puolta vaihtava nauhuri katkaisi aina
   silloin tällöin loivat tunnelman, jossa he olivat yleensä juopotelleet
   ennen kulissien rakentamista. Paavon lähtiessä vessaan Erno poisti
   kaapista munalukon, avasi sen ja otti käteensä ginipullon. Hän
   tuijotti sitä ja hapuili kädellään korkkia, muttei avannut sitä.
   Kuullessaan vessan vetämisestä syntyneen äänen hän pisti pullon
   takaisin kaappiin.
   - Miksi viinakaapin lukko on lattialla? kysyi Paavo huomattuaan oven
   olevan selällään.
   - Olisitkohan jättänyt sen auki kun katselit vodkapulloasi, sanoi
   Erno.
   - Mitä sinä sanoit? Minä en ole koskenut koko kaappiin tänä iltana.
   Sinä avasit sen ja koskit pulloihin tänä iltana. Annapa kun tarkistan,
   ettet ole ottanut mitään!
   Se sopi Ernolle. Paavo kävi läpi jokaisen pullon ja huomasi, ettei
   niitä oltu avattu.
   - Turha sun on teeskennellä. Mä kyllä näin kuinka sä nousit paikaltas
   ku mä kävin vessassa, sanoi Erno. Hänen äänensä ei ollut syyttävä vaan
   toteava.
   - No tottahan se on. Turha meidän on toisiamme pettää täs asias. Me
   molemmat ollaan käyty pitkän aikaa kaapilla ja otettu pulloja käsiimme
   ja tutkittu niitä. Mutta ainakaa mä en oo juonu yhdestäkää.
   Sen sanottuaan paavo nousi jakkaralta ja meni kaapin luokse.
   - Mitä sä oikein meinaat? kysyi Erno.
   - Tuu säki tänne. Otetaan pullot käsiimme yhdessä!
   Paavo otti pullon käteensä Ernon kulkiessa kohti kaappia. Erno otti
   pullon käteensä ja he molemmat tuijottivat pulloja vilkuillen samalla
   vaivihkaa toisiaan.
   - Mutta eikös meillä tämä juomalakko oo pitäny aika hyvin, sanoi Erno.
   - On pitäny. Eikä naiset oo epäily koskaa, ettei me tosissamme
   käytäisi ryyppäämässä. Se olis pilannu koko homman. Se sun
   tupakanhajua vaatteisiin -keksintö oli tosi hyvä.
   -Kiitos vain. Mutta tulipahan mieleen yks pikku ajatus. Nyt ku saadaan
   kohta ostetuksi autot tällä rahalla, mitä ollaan säästetty... tai
   ainaki maksetuksi velkojamme... Niin eikös voitaisi vähän......
   - Sä tarkotat.........
   - Aiva niin.
   Paavo hapuili pullon korkkia ja avasi sen. Erno hapuili pullon korkkia
   ja avasi sen.
   - Ei meidän pitäisi, sanoi Paavo.
   - Ei muuta ku tämän yhden kerran, sanoi Erno ja katsoi Paavoa
   kysyvästi.
   - No hyvä on, sanoi Paavo.
   - Kumpi toimii tarjoilijana tällä kertaa? kysyi Erno.
   - Minä voin toimia.
   Paavo otti esiin lasin, kaatoi siihen giniä sopivaksikatsomansa, ehkä
   hieman ravintola-annosta pienemmän määrän ja sitten tonikia.
   Hän ojensi lasin Ernolle ja sanoi: - Näissä olosuhteissa se tekee
   kolme kymppiä.
   - Niin tietysti, alkoholilisä.
   Erno maksoi tasarahalla.
   - Mun on jano, sanoi Paavo ja siirtyi tiskin toiselle puolelle. Erno
   siirtyi sille puolelle, jossa paukut tehdään ja kaatoi
   koskenkorvapullosta sopivan, ehkä ravintola-annosta hieman suuremman
   määrän lasiin. Sitten päälle coca-colaa ja paukku oli valmis. Sekin
   maksoi kolme kymppiä.
   He joivat lasillisensa hitaasti ja totesivat, että viina maistui
   hyvältä pitkästä aikaa.
   ----
   2. luku
   Ernon vaimo soitti heti tämän lähdettyä talonmiehelle, joka lupasi
   tulla käymään. Sitä oli jatkunut jo vuoden. Hän oli noin vuosi sitten
   kyllästynyt odottamaan Ernoa kotiin ja päättänyt soittaa ravintola
   Mokomaan rokuliin. Siellä vastasi tuttu baarimikko, joka sanoi ettei
   Ernoa, eikä liioin Paavoakaan ollut näkynyt koko paikassa ainakaan
   vuoteen. Niinpä vaimo oli tehnyt omat johtopäätöksensä asiasta. Hän
   oli miettinyt, kertoako Ernolle asiasta, mutta oli sitten päättänyt
   antaa tämän maistaa omaa lääkettään.
   Talonmiehen rouvaa Ernon vaimo ei ajatellut. Hän piti tätä yhtenä
   niistä mitättömistä ihmisistä, joille sai hänen puolestaan käydä
   kuinka kävi.
   - No terve Anja, sanoi talonmies, - Taasko se sun miehes on jossaki
   pettämässä sua.
   - Niin on. SE tuhlaa kaikki rahat maksullisiin naisiin ja mä saan
   kiristellä lompakon nyörejä, sanoi Ernon vaimo siihen.
   - Eiköhän sitte ruveta hommiin, sanoi talonmies.
   Seurannutta kohtausta esileikkeineen, leikkeineen ja muine eroottisine
   välilaskuineen ei kannata selostaa, koska se on löydettävissä mistä
   tahansa eroottisesta kertomuksesta. Riittäköön kun sanon, että
   talonmies olisi maksanut siitä, mutta Ernon vaimo sanoi, ettei hän ole
   niitä naisia. Tämä oli jatkuva lopetus salaiselle kohtaukselle.
   Paavon vaimo kihisi kiukusta odottaen että pääsisi purkamaan sitä
   johonkin. Kiukun kohteeksi kelpasivat mopoilijat, pyöräilijät,
   autollaliikkujat tai mikä muu ryhmä tahansa, jonka edustajiin hän
   sattui törmäämään.
   Pitääkseen yllä raivoaan hän ajoi keskustaan ja sätti jokaista, joka
   tielle sattui. Näin hän vietti sen illan aina kahteentoista asti,
   jolloin hän lähti kotiinsa.
   ----
   3. luku
   Paavo ja Erno istuivat taksissa matkalla ravintola Mokomaan rokuliin.
   Pian lakon väliaikaisen lopettamisen jälkeen oli Paavon päässä
   syntynyt idea. Hän ajatteli, että olisi mukava käydä katsomassa
   millaista ravintolassa nykyään oli. Oliko heidän kulissinsa tunnelma
   ollut yhtään samanlainen. Erno ei vastustellut ja niinpä he olivat
   tilanneet taksin. He soittivat ennestään tutun taksin autonumeroon ja
   saivat miehen kiinni.
   - Ette oo tainnu hetkeen käydä Rokulissa, sanoi kuski.
   - Eipä olla käyty. Siksi pitääki käydä kattomas millasta sielä nykyään
   on, sanoi Paavo.
   - Ku mä viimeksi kävin sielä oli aika lailla samanlaista ku ennen.
   He saapuivat kohta Rokulin pihaan ja maksoivat yhteisvoimin taksin.
   He olivat istuneet jo tunnin Rokulissa. Olivat ottaneet juomisia ja
   jutelleet. Tarjoilijat olivat kuvitelleet heidän keskustelevan jostain
   näytelmästä. He eivät ymmärtäneet mitä naurettavaa oli lauseessa "Kuka
   toimii tarjoilijana tällä kertaa?".
   Tunnelma, jonka he olivat luoneet mökillä oli samanlainen kuin
   ravintolassa. Ihmiset puhuivat, keskustelivat kaikenlaisista asioista
   ja heittivät huulta. Meteliä riitti.
   - Mitäs Paavo meinaat, pitäisköhen meidän häipyä.
   - No ei nyt vielä, nautitaan niin kauan ku voidaan.
   he tilasivat ja joivat ja tilasivat unohtamatta tälläkään kertaa
   juoda. Valomerkki tuli ja he lähtivät mökille nauttimaan virvokkeita.
   Vodka- ja ginipullo tyhjeni ennen kuin aamu tuli ja he lähtivät
   koteihinsa.
   ----
   4. luku
   Siitä lähtien mökki toimi rahanhakupaikkana. Summat kasvoivat ja
   vähenivät ja taas kasvoivat ja kuukauden kuluttua Erno huomasi, ettei
   kassassa ollut kuin parisataa.
   - Rahat on melkein loppu, hän sanoi.
   - No, otetaan sitte vain ne loput rahat, sanoi Paavo.
   He lähtivät Rokuliin ja seuraavana sunnuntaina Paavon vaimo uskoi
   tämän tulleen hulluksi. Paavo kertoi koko tarinan kulisseista ja vaimo
   käski hänen mennä psykiatrille.
   - Teillä ei ole kuin kaksi mahdollisuutta, sanoi psykiatri. - Joko
   juotte vähemmän tai sitten lopetatte kokonaan. Nimittäin siinä
   tapauksessa, että haluatte säästää rahaa. Ehkä olisi parasta, että
   Ernokin tulisi mukaan seuraavalla kerralla.
   Seuraavalla kerralla Erno tuli mukaan.
   - Mitäs meinaat jos kävisimme katsomassa kulisseja ja harjoittelisimme
   siellä vähentämään rahanmenoa? kysyi Erno psykiatrilta.
   - Se käy hyvin. Sovitaan vain joku aika, jos haluatte minut mukaan.
   Musiikki alkoi soida. Se soi kaiuttimesta yhä hiljaisemmin.
   - Mitäs tämä merkitsee? kysyi Paavo.
   - Ajattelen vain niitä rahoja, joita meillä ei ole uusiin kaiuttimiin,
   sanoi Erno.
   Psykiatri oli puhelimessa vaimonsa kanssa. Hän soitti ja kertoi tälle,
   että kyseessä oli kollegojen saunailta, jossa saattaisi mennä myöhään.
   Kun hän palasi, paavo kysyi: - Kuka toimii tarjoilijana ensin?
   - Minä voin toimia, sanoi psykiatri.
   -------
   Naurussasi on outo sivuääni
   Kirjoitettu alunperin erästä Kälviällä pidettyä kirjoituskurssia
   varten tyylinäytteeksi.
   Motto: ihmisen nauru ei merkitse välttämättä, että tällä on hauskaa.
   Erkki tiesi heti, että kyseessä oli unikuva. Mitään niin mahdotonta ei
   voinut olla olemassakaan. Ihmisiä, jotka käyttivät hankalia kiristäviä
   vaatteita ja kaulankuristimia, jotka oli solmittu tiukalle. He eivät
   nauraneet vaan näyttivät vakavilta.
   - Miksi te ette naura? hän kysyi mieheltä, joka hengitti katkonaisesti
   ja jonka naama oli punainen.
   - Shh! Saatatte minut vaikeuksiin, ei niin kovaa.
   - Mutta minä haluan tietää.
   Mies kävelytti hänet sivummalle, johonkin kabinettiin, jossa oli
   mustat pöytäliinat.
   - Miksi kukaan ei naura? kysyi Erkki.
   - Se on kiellettyä, sanoi mies, - ei kaikki ole leikkiä niin kuin
   voisi kuvitella.
   Kuului sireenien ääni ulkoa. He seisoivat vaiti kunnes oveen
   koputettiin. Sisään astui poliisi, joka pidätti Erkin, vei hänet
   vankilaan ja päällysti voipaPERILLA. HäN EI VOINUT KUIN RAPISTELLA
   AHTAISSA KÄÄRINLIINOISSAAN JA HUUTAA. VANKILASTA kuului muitakin
   huutoja, paljon huutoja.
   Yksi huudoista oli ystävällinen. Se sanoi: - Hyvää huomenta Erkki.
   SIIHEN HÄN HERÄSIKIN. Se EI KUULUNUT UNEEN, EIKÄ OLUT HUUTO vaan
   kuiskaus. Se tuli Herättäjän kaiuttimesta.
   - Huomenta, huomenta. Saisinkos aamiaista? hän kysyi
   unenpöpperöisesti.
   - Kyllä, totta kai, sanoi kone ja nauraa kihersi.
   Syötyään herkullisen aamiaisen Erkki lähti työpaikalleen. Siellä hän
   meni heti tietokoneensa ääreen ja aloitti työt. Kone vaati kuitenkin
   huomiota osakseen ilmoittamalla terveystarkastuksesta, joka olisi
   kello 10.25.
   Hän kuittasi viestin, jatkoi työtään ja odotti kunnes seuraava
   varoitus ajan lähestymisestä tuli. Lähtiessään liikkeelle hän ajatteli
   synkeästi terveystarkastusta. Muilla ei ollut ollut tarkastusta ja nyt
   hänellä olisi. Tietysti laitteet olivat panneet merkille hänen
   ilmeensä.
   Ennen terveystarkastusta hän kävi hautaustoimistossa varmistamassa,
   että kaikki järjestelyt oli hoidettu kuntoon.
   - Taidatte ottaa sen raskaasti. Älkää huoliko, meidän
   hautaustoimistomme kautta pääsee suoraan Taivaaseen, sanoi robotti ja
   nauroi.
   Odotushuoneen penkit olivat täynnä. Joillakuilla oli synkkä ilme,
   useimmat kuitenkin nauroivat aivan normaalisti. Hetken päästä naisääni
   kaiuttimessa kuulutti Erkkiä ja hän lähti.
   Huone oli kalustettu ylellisesti. Seinillä roikkui sekalainen kokoelma
   naamioita, jotka nauroivat. Ne olivat niitä potilaita varten, jotka
   olivat täysin toivottomia tapauksia eivätkä voineet allergian tms.
   takia tai halunneet periaatteellisista syistä käyttää lääkkeitä.
   Lääkäri tuli huoneeseen ja nauroi.
   - Istumaan, istumaan, sanoi lääkäri. - No niin. Aloitetaan
   tärkeimmästä. Naura!
   Erkki yritti. HÄn yritti tosissaan nauraa, mutta ääni kuulosti
   jollakin tapaa väärältä. Nauru oli ponnetonta ja väkinäistä.
   - Naurussasi on outo sivuääni, sanoi tohtori ja kirjoitti reseptin.
   - TÄmä saa sinut nauramaan. Sullahan ei ollu mitää periaatteita.
   - Ei, sanoi Erkki.
   - Eikä allergiaakaa pitäs olla. Jos kuitenki tuntuu, että lääkkeet ei
   saa sua nauramaan niin tuu uudestaan niin mä annan sulle naamion.
   Muut rutiininomaiset toimet suoritettiin. Erkki sai
   jäykkäkouristusrokotuksen ja pari muutakin piikkiä.
   - Eikö teitä kiinnosta, miksi nauruni kuulostaa huonolta?
   - Syyt ovat aina mielenkiintoisia, vaikka enemmän psykiatrien alaa.
   No, voitte te kertoa jos haluatte, kunhan pidätte kiirettä. Seuraavan
   potilaan vuoro alkaa näillä minuuteilla.
   Tässä maailmassa on jotakin mätää, ajatteli Erkki ja sanoi: - Isä
   kuoli syöpään muutama päivä sitte.
   - on täysin ymmärrettävää, että naurussasi on outo sivuääni, mutta
   toivon sinun siltikin ottavan lääkkeet. Aikoja psykologeille... Hm,
   minä en välitä niitä ja luulen kyllä, että "vaikeita" tapauksia on
   riittämiin, siis vielä vaikeampia kuin sinun tapauksesi, sanoi tohtori
   ja viittasi häntä menemään ulos ovesta.
   Erkki meni apteekkiin ja sai lääkkeensä. Hän päätti heti kokeilla ja
   nautittuaan ensimmäisen pillerin veden kera hän rupesi nauramaan.
   Nauru oli iloisen kuuloista. Hänen kasvonsa hymyilivät, mutta hän ei
   ollut iloinen. Hän käyttäytyi niin kuin olisi suurenmoisen ilon
   kourissa, soitti hologrammipuhelimella kavereilleen ja sanoi
   parantuneensa ja nauroi täyttä kurkkua, äänekkäämmin kuin pitkään
   aikaan, mutta hänen olonsa oli silti synkkä.
   - Tässä yhteiskunnassa on jotakin mätää, hän sanoi kavereilleen ja he
   pitivät sitä suurenmoisena pilana. He rupesivat nauramaan hänen
   mukanaan, lähes yhtä äänekkäästi kuin hän. Mutta se nauru oli aitoa ja
   hänen ei.
   Hän meni nukkumaan ja pyöri sängyssään pitkään ennen unen verkkoon
   kietoutumistaan.
   Unessa hän oli aidan toisella puolella. sE OLI ILMEISESTI VÄÄRÄ PUOLI,
   KOSKA KIRKONTORNI NÄYTTI SYNKÄLTÄ JA TAIVAS MUSTALTA. hän KOSKETTI
   MUURIA JA LENNÄHTI TAAKSEpäin sähköiskun voimasta.
   Ilmassa oli pahuuden tuntu. Ikään kuin jokin muodoton ja iloton
   koneisto olisi pakottanut häntä johonkin. Hän oli avannut kuristimensa
   ja heittänyt kuraojaan. Sitten hän meni kauppaan ja osti lapion.
   Ihmiset katsoivat häntä, koska juhlallisesta ilmeestä hänen
   kasvoillaan ei ollut jälkeäkään.
   Lapio kourassaan hän meni taas aidalle. Hän ajatteli, että tämä oli
   varmasti unta ja uneksi mahdollisimman selkeää. Hän kaivoi maata aidan
   vierestä ja kun pääsi sen alle suurensi syvensi ja laajensi kuoppaa
   kunnes uskoi mahtuvansa läpi.
   Kaivauduttuaan toiselle puolelle hän kuli kuoromaista naurua. Ihmiset
   kiusasivat häntä iloisilla äänillään ja hän tiesi, että tämä ei
   ainakaan ollut enää muuta kuin tavallista unta.
   - Jos jossakin on mies aidantakaisesta maailmasta, tule tänne! hän
   sanoi nauravalle ihmisjoukolle. Hänestä tuntui, että viesti meni
   perille: ihmiset lakkasivat nauramasta.
   Sitten, ennen heräämistä hänestä tuntui, että kohta tapahtuisi
   jotakin.
   Se päivä oli lauantai. Hän käveli kohti kirkkoa ja Aitaa, jonka
   toiselle puolelle ei saanut mennä.
   Joskus lapsena hän oli vanhempien varoituksista huolimatta yrittänyt.
   Hän oli silloin repinyt vaatteensa piikkilankaan ja vanhemmat olivat
   nauraneet pahansuovasti ja ivallisesti ja läimäytelleet häntä.
   Hän ihmetteli kuinka pikkulasten itkuun suhtauduttiin. Hän ei ollut
   koskaan nähnyt lasten itkevän. Jos joku satutti itsensä hän vain
   nauroi ja jatkoi leikkimistään. Sen täytyy olla kovan kasvatuksen
   tulos.
   Itse hän muisti itkeneensä muutaman kerran lapsena. Ne olivat vieneet
   hänet tutkimuksiin ja käskeneet piirtää kuvia. Hän oli piirtänyt
   kuvan, jossa ihmiset oli naamioitu. Kaikilla oli kasvoillaan naamio.
   Ei naurun vaan pelon naamio.
   Hänelle oli annettu lääkkeitä: isoja tabletteja, joiden nieleminen oli
   vaikeaa.
   - Mitäs sä oikeen kattelet? KYSYI VARTIJAROBOTTI ERKILTÄ, JOKA huomasi
   vasta nyt seisovansa vieläkin muurin vieressä. Hän katsoi kenkiään ja
   näki maassa merkkejä äkkiä peitetystä aukosta.
   - Vastaa kysymykseen! sanoi robotti tiukasti.
   - Ajattelen.... Ei, ei! hehhehhehheh. Tarkotan. Piruuttani täs vain
   seisoskelen.
   - Hyvä on. Näytä henkilökortti!
   Erkki kaivoi korttinsa esille. Hän antoi sen robotille, joka työnsi
   sen rinnassaan olevaan koloon, tutki päästellen hurinoita ja antoi
   takaisin.
   - Hyvä on. Asia on kunnossa. Oletko nähnyt sellaista miestä, joka
   kulkee omituisissa vaatteissa ja pitää kaulassaan kuristimia, jotka
   aiheuttavat katkonaista hengitystä? Vastaa totuudenmukaisesti äläkä
   pelleile!
   - En oo nähny, hän sanoi ja robotti nyökkäsi ja jatkoi kierrostaan.
   Erkki seisoi samassa paikassa kun robotti tuli takaisin.
   - Kuuluuko siitä kuristinmiehestä mitää uutta? Erkki kysyi.
   - Kuuluupa hyvinkin, robotti kertoi avuliaasti, - Oli soitellut
   ovikelloa jonku yksinäisen naisen ovella ja nainen oli pyörtyny
   nähdessään sen miehen. Sai kuulemma joitain vaatteita sieltä. Nyt sitä
   miestä on vähä vaikea tunnistaa, mutta kerrothan jos saat tietoja.
   Erkki lupasi kertoa.
   Hän ajatteli robottia tämän poistuessa. Missäköhän vaiheessa koneet
   oli opetettu juoruamaan? Olisikohan ollut 1980-luvulla?
   Myöhemmin sinä päivänä tapahtui jotakin erikoista. Hän oli juuri
   katsomassa uutisia kun ovikello soi. Hän käski tietokoneen avaamaan ja
   toivoi, että kyseessä ei olisi joku arpakauppias tai vastaava, sillä
   niistä oli yleensä vaikea päästä eroon ja uutisissa oli
   mielenkiintoinen kohta. Puhuttiin yhteiskuntarakennetta muuttavasta
   tekijästä. Koska monien ihmisten oli yhä vaikeampi nauraa ilman
   lääkkeitä, joilla luultavasti oli joitain sivuvaikutuksia, oli
   päätetty siirtyä yhä enemmän ja enemmän käyttämään naamareita.
   Ovella oli omituisesti pukeutunut mies, joka käytti naisten vaatteita.
   - VOisinko käydä sisään? kysyi mies.
   - Et kai sä vain oo arpamyyjä? kysyi Erkki ja helpotti huomautuksensa
   vakavuutta naurulla, joka kumpusi syvältä lääkehöyryjen ytimestä.
   - MItä 'arpa... arpa...' tarkoittaa?
   - Mistä sä sitte tuut? Jos ei selitys oo heh hyvä, niin sä voit saman
   tien lähteä.
   - Kaukaa maailmasta, jossa nauraminen on kiellettyä. Enkö voisi astua
   sisään? Te tunnutte ainoalta luotettavalta ihmiseltä koko
   kaupungissa... tarkoitan siis niistä, joita olen tavannut enkä ole
   tavannut kovin monta, yhden naisen vain joka huusi iik heti nähdessään
   minut.
   - Siitä vain, sanoi Erkki, - Kuka sä oikein oot? Sun vaattees...
   - Nimeni on Halamandros ja olen toiselta puolen aitaa. Pakenin viime
   yönä ja vein nämä vaatteet jonku naisen asunnosta. Se kaduttaa, mutta
   juhlapuvussa en olisi voinut kulkea ainakaan täällä kovin pitkään
   joutumatta kiinni.
   Erkki nauroi.
   - Kaikki vaikeuteni alkoivat naurusta. Nauroin ja kun se ei meidän
   maailmassamme ole luvallista. Kaikki alkoi näyttää yhtäkkiä
   koomiselta: vaatteet, joita ei riisuta koskaan sekä juhlavuus, joka on
   hienoa.
   - Mitä tarkoittaa juh... Mikä se sana on?
   Vieras mietti hetken. - Sitä on vaikea selittää.
   Juuri silloin hologrammipuhelin soi.
   Kuvaan ilmestyivät ystävälliset kasvot, jotka sanoivat: - Hyvää
   päivää. Olen Delemoniuksen naamiointiliikkeestä ja minulla on teille
   molemmille hyviä uutisia...
   Erkki ja vieras katsahtivat toisiinsa. Puhelinmyyjän ääni kuulosti
   siltä, niin kuin joku automaatti olisi lukenut jotain paperista. Aivan
   varmasti kyseessä oli kuitenkin ihminen.
   - ... Tilaisuuksiin, joissa ylitetään rajoja naamari, joka saa
   kasvonne näyttämään synkiltä.
   - Kuulkaas nyt senkin... senkin...
   Se oli Halamandros, joka oli puuttunut puheeseen. - Me emme tarvitse
   kumpikaan naamaria, hyvästi!
   He sammuttivat puhelimen ja ottivat sen pois verkostakin.
   - No nyt voidaan jutella vapaasti, sanoi Erkki. - Mitäs pidät
   maailmastamme?
   - Te nauratte liikaa, sanoi Halamandros.
   - Etkö sinä sitten naura?
   - Enpä useinkaan. Kukaan meidän yhteiskunnassamme ei saa nauraa
   ainakaan julkisesti. Siitä saa aika paljon sakkoja.
   Kadulta kuului silloin tällöin yksinäisen auton ääni, he katselivat
   ulos ikkunasta ja kuuntelivat mitä uutisissa puhuttiin. Puhuttiin
   naamioista ja siitä, että oli suunnitteilla lakialoite kaikkien vuoden
   päivien muuttamisesta Vapuksi.
   - Mihin sä pistit sen juh... juh... mikä se sana on?
   - Juhlapuvunko? Heitin pois. Poltin. panin palamaan. Sinne en enää
   palaa!
   - Ajattelin vain... Olisi mukava päästä vierailemaan sielä teidän
   maailmas.
   - Sinä tapauksessa sun täytyy pyyhkiä tuo idioottimainen virnistys
   kasvoilta.
   - Ja sun, herra Halamandros olis viisainta pikaisesti hankkia uus
   puku. Tänne päin, täällä on vaatekomero.
   Silloin kaukaa kuului sireenien ääniä, ne lähenivät koko ajan.
   - Erkki, vieraita, poliisit.
   Se oli ovitietokone ja Erkki käski avata oven.
   Sisään astui kaksi naamioitunutta miestä. Toinen heistä esittäytyi
   Artoksi ja toinen Jukaksi. Heidän naamionsa olivat synkkiä,
   onnettomuutta ennustavia naamoja.
   -No niin. Missähän se mies on? kysyi toinen heistä.
   - Mikä mies?
   - Se mies josta puhelinmyyjäksi naamioitunut erikoismiehemme ilmoitti.
   Se mies, joka oli pukeutunut omituisesti.
   - Lähti. Ei kestänyt nauruani. Tuli hulluksi, sanoi Erkki nauraen.
   Erkki ei ollut varma, mutta hänestä tuntui kuin toinen poliiseista
   olisi nauranut.
   - Tästä tulee vakava juttu, Erkki. Saat syytteen vakoojan
   piilottelusta.
   Tuo oli vakavaa puhetta. puhetta, jota vain poliisit ja lainvartijat
   saivat harrastaa joutumatta syytteeseen.
   - Tarkistakaa siinä tapaukses asunto! Vaikka heti, jos teillä vain on
   kotietsintälupa.
   Naamikotkaan eivät pystyneet peittämään poliisien avuttomia eleitä.
   -Ei ole mukana, sanoi toinen poliiseista ja nyhjäisi toista merkiksi
   siitä, että olisi viisainta ruveta häipymään paikalta.
   Erkki tuli heidän perässään ulos. Hän aavisteli jotakin merkillistä
   nähdessään poliisien pakettiauton, jossa luki: Delemoniuksen
   naamiointiliike, sopimattomat asut. Poliisit paljastivat kasvonsa ja
   nauroivat täyttä kurkkua. Erkki nauroi heidän mukanaan.
   - Eikö tuollanen pilanteko oo lainvastasta? Tehän puhuitte vakavasti.
   Toinen miehistä näytti virallista asiakirjaa, jossa luki mm.:
   ...naamiointiliike Delemoniuksen edustajat voivat tuotteita
   kaupatakseen esiintyä poliiseina, yms. kunhan asiakas saa tietää
   viimeistään kolmen tunnin sisällä tapahtuneesta.
   - Oletteko vieläkin varma ettette halua sopimattomia asuja? Näittehän
   juuri niiden tehon.
   - Oikeastaan kyllä. Olisiko teillä juh... juh... sellaista omituista
   asua, jossa olisi kaulankuristimia ja joka olisi hankala pitää.
   - Löytyy. Tässä, maksatteko kortilla, käteisellä, työllä vai
   kepposella?
   Erkki maksoi kepposella ja sai kaamean asunsa,auto lähti paikalta
   jahän meni sisään.
   - Voit tula ulos, ne menivät, hän sanoi Halamandrokselle.
   - Miksi muuten tulit tänne? kysyi Erkki Halamandrokselta.
   - Sain viestin tai jotain. Minusta yksinkertaisesti tuntui, että tämä
   olisi ainut osoite koko paikassa, johon kannattaisi piipahtaa.
   Erkki käski tietokonetta valmistamaan vuoteen Halamandrokselle ja
   osoitti paikan. Kuin tyhjästä vuode ilmestyi ja väsynyt matkamies
   paneutui pitkäkseen. Rytmikkään kuorsauksen kantautuessa Erkki avasi
   naamiointiliikkeen miehiltä saamansa pussin ja pukeutui omituisiin
   vaatteisiin ohjeiden mukaan.
   Tämähän on pilaa, hän ajatteli nauraen, jos joku kysyy miksi pukeudun
   tällaisiin vaatteisiin sanon että tämä on pilaa.
   Aidan luona ei ollut merkkiäkään viime yönä suoritetuista
   kaivauksista. Erkki otti lapion ja kaivoi kunnes oli saanut aidan alle
   aukon, josta mahtui läpi.
   Hänen kaulaansa kuristi ja hän liikuskeli ympäriinsä avuttoman ja
   turhautuneen näköisenä. Vietettyään päivän toisella puolen aitaa hän
   päätti kestää mieluummin liiallista ja tarkoituksetonta naurua kuin
   tarkoituksellista vakavuutta.
   - Taidan sittenki lähteä toiselle puolelle, sanoi Halamandros hänelle
   hänen tullessaan kotiinsa. - Katselin televisiota sen naisen asunnossa
   ja luulin että tämä paikka on hauska. Katselin lisää täällä ja luulin
   vieläkin tätä paikkaa hauskaksi. Menin sitten ulos ja huomasin, että
   muut täällä nauravat vieläenemmän kuin sinä. Tämä ei ole minun
   paikkani.
   Sanomatta enempää Halamandros lähti.
   -------
   Toisella puolen aitaa
   28.12.93
   kIRJOITIN TÄMÄN KERTOMUKSEN SAATUANI JOTAIN PALAUTETta kertomuksesta
   naurussasi on outo sivuääni. Toimiiko näkökulmanvaihdos paremmin?
   Erkki oli päässyt läpi! Hän oli toisella puolen aitaa ja tunsi olonsa
   jännittyneeksi ja kurjaksi.
   Merkillinen tunneyhdistelmä, hän ajatteli. Hänestä tuntui niin kuin
   hänellä olisi ollut rinnassaan musertava paino, josta pitäisi yrittää
   päästä eroon.
   Ja jotakin pyrki hänen mieleensä. Muistikuva muutaman päivän takaa.
   Mitään niin mahdotonta ei voinut olla olemassakaan. Ihmisiä, jotka
   käyttivät hankalia kiristäviä vaatteita ja kaulankuristimia, jotka oli
   solmittu tiukalle. He eivät nauraneet vaan näyttivät vakavilta.
   - Miksi te ette naura? hän kysyi mieheltä, joka hengitti katkonaisesti
   ja jonka naama oli punainen.
   - Shh! Saatatte minut vaikeuksiin, ei niin kovaa.
   - Mutta minä haluan tietää.
   Mies kävelytti hänet sivummalle, johonkin kabinettiin, jossa oli
   mustat pöytäliinat.
   - Miksi kukaan ei naura? kysyi Erkki.
   - Se on kiellettyä, sanoi mies, - ei kaikki ole leikkiä niin kuin
   voisi kuvitella.
   Kuului sireenien ääni ulkoa. He seisoivat vaiti kunnes oveen
   koputettiin. Sisään astui poliisi, joka pidätti Erkin ja vei hänet
   vankilaan. HäN EI VOINUT KUIN HUUTAA. VANKILASTA kuului muitakin
   huutoja, paljon huutoja.
   Yksi huudoista oli ystävällinen. Se sanoi: - Hyvää huomenta Erkki.
   Silloin hän tajusi näkevänsä unta.
   Nyt tuo hirvittävä uni oli muuttumaisillaan todeksi. Uskaltaisiko
   edetä, mitä tehdä? Jos hänet tässä todellisuudessakin vietäisiin
   vankilaan.
   Erkki uskoi enteellisiin uniin, oli aina uskonut. Hänen äitinsä
   esimerkiksi näki oman kuolemansa.
   - En halua mennä siihen koneeseen, sanoi äiti silloin, mutta pakkohan
   hänen oli. Lentokoneen ohjauslaitteisiin tuli joku vika ja äiti kuoli.
   Isä kuoli pari viikkoa ennen kun Erkki meni toiselle puolen ja siksi
   hänen olikin pitänyt mennä lääkärintarkastukseen silloin kun muiden ei
   ollut tarvinnut. Ei se johtunut isän kuolemasta vaan Erkin naurusta,
   joka kuulosti ontolta ja tuosta väsyneestä katseesta silmien
   seutuvilla.
   Odotushuoneen penkit olivat täynnä. Joillakuilla oli synkkä ilme,
   useimmat kuitenkin nauroivat aivan normaalisti. Hetken päästä naisääni
   kaiuttimessa kuulutti Erkkiä ja hän lähti.
   Huone oli kalustettu ylellisesti. Seinillä roikkui sekalainen kokoelma
   naamioita, jotka nauroivat. Ne olivat niitä potilaita varten, jotka
   olivat täysin toivottomia tapauksia eivätkä voineet allergian takia
   tai halunneet periaatteellisista syistä käyttää lääkkeitä.
   Lääkäri tuli huoneeseen ja nauroi.-Istumaan, Erkki, sanoi hän
   ystävällisesti. - Näytät tosiaan kurjalta. No, naurapa vähän!
   Erkki yritti. HÄn yritti tosissaan nauraa, mutta ääni kuulosti
   jollakin tapaa väärältä. Nauru oli ponnetonta ja väkinäistä.
   - Naurussasi on outo sivuääni, sanoi tohtori ja kirjoitti reseptin.
   - TÄmä saa sinut nauramaan. Sullahan ei ollu mitää periaatteita.
   - Ei, sanoi Erkki.
   - Eikä allergiaakaa pitäs olla. Jos kuitenki tuntuu, että lääkkeet ei
   saa sua nauramaan niin tuu uudestaan niin mä annan sulle naamion.
   Naamion, hän ajatteli, isä oli käyttänyt naamiota. Mutta kaikkein
   pahinta oli, ettei se ollut ollut mikään ulkoinen väline vaan hänen
   kasvonsa. Niillä oli joskus näkynyt pelkoa.
   - Kääri paidanhihasi! sanoi lääkäri kovempaa ja vasta silloin Erkki
   havahtui muisteluksistaan.
   Rokotus annettiin hänen käteensä ja hän tunsi siitä syntyvän pienen
   pistoksen.
   - Rohkeutta, sanoi lääkäri ja taputti häntä olkapäähän.
   Mitä lääkäri tarkoitti?
   - Jos et tunne oloasi hyväksi niin voin yrittää saada aikaa
   mieliterapeutille. Mutta sinä selviät, tunnen sinut!
   Erkki sai vielä pari pistosta ennen kuin lähti apteekkiin. Hän sai
   lääkkeensä. Hän päätti heti kokeilla ja nautittuaan ensimmäisen
   pillerin veden kera hän rupesi nauramaan.
   Nauru oli iloisen kuuloista. Hänen kasvonsa hymyilivät, mutta hän ei
   ollut iloinen. Hän käyttäytyi niin kuin olisi suurenmoisen ilon
   kourissa, soitti hologrammipuhelimella kavereilleen ja sanoi
   parantuneensa ja nauroi täyttä kurkkua, äänekkäämmin kuin pitkään
   aikaan, mutta hänen olonsa oli silti synkkä.
   - Tässä yhteiskunnassa on jotakin mätää, hän sanoi kavereilleen ja he
   pitivät sitä suurenmoisena pilana. He rupesivat nauramaan hänen
   mukanaan, lähes yhtä äänekkäästi kuin hän. Mutta se nauru oli aitoa ja
   hänen ei.
   Hän meni nukkumaan ja pyöri sängyssään pitkään ennen unen verkkoon
   kietoutumistaan.
   Unessa hän oli aidan toisella puolella. sE OLI ILMEISESTI VÄÄRÄ PUOLI,
   KOSKA KIRKONTORNI NÄYTTI SYNKÄLTÄ JA TAIVAS MUSTALTA. hän KOSKETTI
   MUURIA JA LENNÄHTI TAAKSEpäin sähköiskun voimasta.
   Ilmassa oli pahuuden tuntu. Ikään kuin jokin muodoton ja iloton
   koneisto olisi pakottanut häntä johonkin. Hän oli avannut kuristimensa
   ja heittänyt kuraojaan. Sitten hän meni kauppaan ja osti lapion.
   Ihmiset katsoivat häntä, koska juhlallisesta ilmeestä hänen
   kasvoillaan ei ollut jälkeäkään.
   Lapio kourassaan hän meni taas aidalle. Hän ajatteli, että tämä oli
   varmasti unta ja uneksi mahdollisimman selkeää. Hän kaivoi maata aidan
   vierestä ja kun pääsi sen alle suurensi syvensi ja laajensi kuoppaa
   kunnes uskoi mahtuvansa läpi.
   Kaivauduttuaan toiselle puolelle hän kuli kuoromaista naurua. Ihmiset
   kiusasivat häntä iloisilla äänillään ja hän tiesi, että tämä ei
   ainakaan ollut enää muuta kuin tavallista unta.
   - Jos jossakin on mies aidantakaisesta maailmasta, tule tänne! hän
   sanoi nauravalle ihmisjoukolle. Hänestä tuntui, että viesti meni
   perille: ihmiset lakkasivat nauramasta.
   Sitten, ennen heräämistä hänestä tuntui, että kohta tapahtuisi
   jotakin.
   Ja nyt hän oli täällä, toisella puolen aitaa. Päätös lähteä oli
   yhtäkkinen, no, ei oikeastaan edes päätös. Se oli pelkkä... Hän etsi
   mielessään oikeaa sanaa.
   Hänellä oli juhlapuku, sitä hänen ei tarvinnut pelätä. Mutta kuinka
   sopeutua ihmisjoukkoihin? Missä asua?
   Mihin ihmisjoukkoihin? Hän ei ollut nähnyt yhtään ihmistä kävellessään
   aidalta.
   Kadut olivat autioita. Täälläkin täytyi siis olla yö. Hassua, kaksi
   erilaista, täysin vastakkaista yhteiskuntaa ja molemmissa on yhtäaikaa
   yö.
   poliisiasema, pankki, taksiasema, ravintola Mokoma rokuli,
   kenkäkauppoja, kukaan ei asu täällä.
   Ravintolasta kuului meteliä, Erkki päätti mennä sinne.
   Se oli virhe! Kaikki kysyivät häneltä miksei hän ota mitään. Eihän hän
   voinut, hänellä ei ollut kuin rahakorttinsa eikä se varmaankaan käynyt
   täällä. Tai jos kävisikin, hänet tunnistettaisiin ja vietäisiin
   vankilaan.
   Mitä seuraa rangaistukseksi aidan toiselle puolelle menemisestä?
   - Ota nyt, sanoi juopunut mies hänelle.
   - Ei oo rahaa, hän päästi suustaan.
   - No, mä tarjoan! sanoi mies ja huusi tarjoilijaa.
   Tarjoilija tuli ja tilaus tehtiin. Erkki ei ollt varma mitä ottaisi,
   ei oikeastaan halunnut ottaa mitään, mutta...
   - MItäs sä otat? kysyi tuntematon mies.
   - En osaa sanoa, mitä vain.
   - Okei, kaks olutta!
   Hetken kuluttua heillä molemmilla oli vaahtoavat tuopposet edessään.
   - Kerro ittestäs! Mistä sä tuut? Sä et oo täkäläisiä.
   - Tuota noin...
   - Naapuristako?
   Erkki nauroi. Hänen keskustelukumppaninsa katsoi häntä julmasti.
   - Kyllä! Naapuristapa hyvinkin.
   Erkki mietti. Voi kunpa olisi joku paikallinen jolta kysyä. Joku joka
   tietäisi mistä hän on. Miksi ravintoloita, jos pelleily, huvittelu tai
   hauskanpito on kielletty?
   Hän muisti Halamandroksen, mutta mieshän oli toisella puolen aitaa,
   hänen asunnossaan, sitäpaitsi.
   Se päivä oli lauantai. Hän käveli kohti kirkkoa ja Aitaa, jonka
   toiselle puolelle ei saanut mennä.
   Joskus lapsena hän oli vanhempien varoituksista huolimatta yrittänyt.
   Hän oli silloin repinyt vaatteensa piikkilankaan ja vanhemmat olivat
   nauraneet pahansuovasti ja ivallisesti ja läimäytelleet häntä.
   Hän ihmetteli kuinka pikkulasten itkuun suhtauduttiin. Hän ei ollut
   koskaan nähnyt lasten itkevän. Jos joku satutti itsensä hän vain
   nauroi ja jatkoi leikkimistään. Sen täytyy olla kovan kasvatuksen
   tulos.
   Itse hän muisti itkeneensä muutaman kerran lapsena. Ne olivat vieneet
   hänet tutkimuksiin ja käskeneet piirtää kuvia. Hän oli piirtänyt
   kuvan, jossa ihmiset oli naamioitu. Kaikilla oli kasvoillaan naamio.
   Ei naurun vaan pelon naamio.
   Hänelle oli annettu lääkkeitä: isoja tabletteja, joiden nieleminen oli
   vaikeaa.
   Juuri silloin hän kuuli toiselta puolen aitaa meteliä. Ikään kuin joku
   olisi kaivanut maata siellä. Hän ei ollut vain kiinnittänyt siihen
   huomiota.
   Kaivaja toisella puolen sai työnsä valmiiksi ja olikin sitten yhtäkkiä
   maassa hänen jaloissaan.
   Kaivaja säikähti ja yritti mennä takaisin maahan, mutta Erkki pysäytti
   hänet.
   - Älä pelkää! Minä olen ystävä. Tule, mennään! Olet pesun tarpeessa.
   Ja sitä paitsi tuo likainen puku ei sovi sinulle.
   He menivät Erkin asunolle ja vieras oli vielä peloissaan.
   - Kuka sä oot ja miksi sä tuut tänne? kysyi Erkki.
   - Nimeni on Halamandros ja olen toiselta puolen aitaa.
   Erkki nauroi.
   - Kaikki vaikeuteni alkoivat naurusta. Nauroin ja kun se ei meidän
   maailmassamme ole luvallista. Kaikki alkoi näyttää yhtäkkiä
   koomiselta: vaatteet, joita ei riisuta koskaan sekä juhlavuus, joka on
   hienoa.
   - Mitä tarkoittaa juh... Mikä se sana on?
   Vieras mietti hetken. - Sitä on vaikea selittää.
   Juuri silloin hologrammipuhelin soi.
   Kuvaan ilmestyivät ystävälliset kasvot, jotka sanoivat: - Hyvää
   päivää. Olen Delemoniuksen naamiointiliikkeestä ja minulla on teille
   molemmille hyviä uutisia...
   Erkki ja vieras katsahtivat toisiinsa. Puhelinmyyjän ääni kuulosti
   siltä, niin kuin joku automaatti olisi lukenut jotain paperista. Aivan
   varmasti kyseessä oli kuitenkin ihminen.
   - ... Tilaisuuksiin, joissa ylitetään rajoja naamari, joka saa
   kasvonne näyttämään synkiltä.
   - Kuulkaas nyt senkin... senkin...
   Se oli Halamandros, joka oli puuttunut puheeseen. - Me emme tarvitse
   kumpikaan naamaria, hyvästi!
   He sammuttivat puhelimen ja ottivat sen pois verkostakin.
   - No nyt voidaan jutella vapaasti, sanoi Erkki. - Mitäs pidät
   maailmastamme?
   - Te nauratte liikaa, sanoi Halamandros.
   - Etkö sinä sitten naura?
   - Enpä useinkaan. Kukaan meidän yhteiskunnassamme ei saa nauraa
   ainakaan julkisesti. Siitä saa aika paljon sakkoja.
   Kadulta kuului silloin tällöin yksinäisen auton ääni, he katselivat
   ulos ikkunasta ja kuuntelivat mitä uutisissa puhuttiin. Puhuttiin
   naamioista ja siitä, että oli suunnitteilla lakialoite kaikkien vuoden
   päivien muuttamisesta Ilon päiväksi.
   - Mihin sä pistit sen juh... juh... mikä se sana on?
   - Juhlapuvunko? Heitin pois. Poltin. panin palamaan. Sinne en enää
   palaa!
   - Ajattelin vain... Olisi mukava päästä vierailemaan sielä teidän
   maailmas.
   - Sinä tapauksessa sun täytyy pyyhkiä tuo idioottimainen virnistys
   kasvoilta.
   - Ja sun, herra Halamandros olis viisainta pikaisesti hankkia uus
   puku. Tänne päin, täällä on vaatekomero.
   Silloin kaukaa kuului sireenien ääniä, ne lähenivät koko ajan.
   - Erkki, vieraita, poliisit.
   Se oli ovitietokone ja Erkki käski avata oven.
   Sisään astui kaksi naamioitunutta miestä. Toinen heistä esittäytyi
   Artoksi ja toinen Jukaksi. Heidän naamionsa olivat synkkiä,
   onnettomuutta ennustavia naamoja.
   -No niin. Missähän se mies on? kysyi toinen heistä.
   - Mikä mies?
   - Se mies josta puhelinmyyjäksi naamioitunut erikoismiehemme ilmoitti.
   Se mies, joka oli pukeutunut omituisesti.
   - Lähti. Ei kestänyt nauruani. Tuli hulluksi, sanoi Erkki nauraen.
   Erkki ei ollut varma, mutta hänestä tuntui kuin toinen poliiseista
   olisi nauranut.
   - Tästä tulee vakava juttu, Erkki. Saat syytteen vakoojan
   piilottelusta.
   Tuo oli vakavaa puhetta. puhetta, jota vain poliisit ja lainvartijat
   saivat harrastaa joutumatta syytteeseen.
   - Tarkistakaa siinä tapaukses asunto! Vaikka heti, jos teillä vain on
   kotietsintälupa.
   Naamikotkaan eivät pystyneet peittämään poliisien avuttomia eleitä.
   -Ei ole mukana, sanoi toinen poliiseista ja nyhjäisi toista merkiksi
   siitä, että olisi viisainta ruveta häipymään paikalta.
   Erkki tuli heidän perässään ulos. Hän aavisteli jotakin merkillistä
   nähdessään poliisien pakettiauton, jossa luki: Delemoniuksen
   naamiointiliike, sopimattomat asut. Poliisit paljastivat kasvonsa ja
   nauroivat täyttä kurkkua. Erkki nauroi heidän mukanaan.
   - Eikö tuollanen pilanteko oo lainvastasta? Tehän puhuitte vakavasti.
   Toinen miehistä näytti virallista asiakirjaa, jossa luki mm.:
   ...naamiointiliike Delemoniuksen edustajat voivat tuotteita
   kaupatakseen esiintyä poliiseina, yms. kunhan asiakas saa tietää
   viimeistään kolmen tunnin sisällä tapahtuneesta.
   - Oletteko vieläkin varma ettette halua sopimattomia asuja? Näittehän
   juuri niiden tehon.
   - Oikeastaan kyllä. Olisiko teillä juh... juh... sellaista omituista
   asua, jossa olisi kaulankuristimia ja joka olisi hankala pitää.
   - Löytyy. Tässä, maksatteko kortilla, käteisellä vai työllä?
   Erkki maksoi ja sai kaamean asunsa,auto lähti paikalta jahän meni
   sisään.
   - Voit tula ulos, ne menivät, hän sanoi Halamandrokselle.
   - Miksi muuten tulit tänne? kysyi Erkki Halamandrokselta.
   - Sain viestin tai jotain. Minusta yksinkertaisesti tuntui, että tämä
   olisi ainut osoite koko paikassa, johon kannattaisi piipahtaa.
   Erkki käski tietokonetta valmistamaan vuoteen Halamandrokselle ja
   osoitti paikan. Kuin tyhjästä vuode ilmestyi ja väsynyt matkamies
   paneutui pitkäkseen. Rytmikkään kuorsauksen kantautuessa Erkki avasi
   naamiointiliikkeen miehiltä saamansa pussin ja pukeutui omituisiin
   vaatteisiin ohjeiden mukaan.
   Tämähän on pilaa, hän ajatteli nauraen, jos joku kysyy miksi pukeudun
   tällaisiin vaatteisiin sanon että tämä on pilaa.
   Aidan luona ei ollut merkkiäkään viime yönä suoritetuista
   kaivauksista. Erkki otti lapion ja kaivoi kunnes oli saanut aidan alle
   aukon, josta mahtui läpi.
   Nyt hän oli toisella puolen aitaa ja mies hänen vieressään halusi
   tietää joitain yksityiskohtia hänen kotikaupungistaan. Entäs meidän
   kaupunkimme, mitä pidätte tästä?
   Erkki ei halunnut vastata. Itse asiassa yhtäkkiä hänestä tuntui että
   hänen olisi heti paikalla lähdettävä pois. Hän nousi lähteäkseen ja
   mies husi hänen peräänsä.
   Hän ei välittänyt siitä.
   hän pääsi lähtemään pois, mutta törmäsi johonkin porukkaan, joka oli
   tulossa vastakkaiselta suunnalta. He piirittivät hänet ja hän vain
   nauroi. He eivät pitäneet siitä. Yhtäkkiä katu oli täynnä ihmisiä,
   jossakin seisoi poliisi.
   - Päästäkää irti hänestä! Näyttäkää henkilökorttinne, kaikki!
   Nyt olen kiipelissä, ajatteli Erkki.
   Mutta mikäs siinä auttaa, kai minun on näytettävä.
   - Te ette ole täältä! Toiselta puolen aitaa! sanoi poliisi.
   - Kyllä, mutta... Ajattelin juuri lähteä takaisin, tämähän oli pelkkää
   pilaa!
   Poliisi sai hillitä väkijoukkoa ettei se olisi repinyt Erkkiä
   kappaleiksi.
   - Minäkin olen menossa toiselle puolelle. Ymmärrättehän kun olette
   sieltä, sikäläisistä ei ole järjestyksen ylläpitäjiksi. Tulkaa
   kanssani, menemme portista sinne!
   Portista!
   Poliisi pisti henkilökorttinsa sisään portin raosta ja portti päästi
   narahtavan äänen auetessaan.
   He olivat poliisiaseman edessä.
   Sieltä Erkki lähti suoraan kotiinsa, jossa hän kysyi Halamandrokselta
   ravintoloista.
   - En minä tiedä. Miksi sinä minulta kysyt? Taidan sittenki lähteä
   toiselle puolelle. Katselin televisiota täällä ja luulin tätä paikkaa
   hauskaksi. Menin sitten ulos ja huomasin, että muut täällä nauravat
   vielä enemmän kuin sinä. Tämä ei ole minun paikkani.
   Sanomatta enempää Halamandros lähti.
   -------
   Häiritseviä ajatuksia
   29.6.94
   Ei mikään häiritse minua. Kaikki on rauhallista; kerrassaan kotoista.
   Hiljaista! Kukaan ei huuda postiluukusta, kukaan ei paisko ovia. Mutta
   eikö vasta muutama tunti sitten..? EI! Mitään sellaista ei tapahtunut.
   On hiljaista! Kukaan ei vaadi selitystä omituiseen käyttäytymiseen. Ei
   mitään kysymyksiä! Kunpa vain muistaisin mitä tapahtui muutama tunti
   sitten...
   Hiljaista, ei mitään häiriötä. Ei edes hälytyssireenin ulina pysty
   vaimentamaan tunnettani rauhasta. Vaikka se pysähtyykin kerrostalomme
   pihaan. vaikka askelet tulevat ylemmäs...
   Yhtäkkiä ovikello soi ja tunnen itseni valppaaksi. mitä tapahtui?
   Miksi en muista mitään?
   - Poliisi, avatkaa!
   Puhuvatko he minulle? Miksi ovi on säpäleinä lattialla. Miksi he
   tungeksivat... Älkää, älkää!! Lopettakaa!!! Mitä te teette
   kylpyhuoneessa, minun kylpyhuoneessani! Teidän ei saisi mennä sinne.
   - tapoitteko te herra Erolan?
   Kuka helvetti sitä kysyy? Menen olohuoneen läpi kylpyhuoneeseen ja
   siellä on ruumis tungettuna kylpyammeeseen. Kysymys on elokuvasta.
   Sanonkin sen heille. He eivät usko. Pistävät minut köysiin,
   käsirautoihin. tÄMÄ ON VARMASTI EREHDYS... EREHDYS.
   -------
   Herääminen
   15.7.93
   Hautajaiset pidettiin perjantaina. Sukulaiset yrittivät näyttää
   surullisilta, vaikkeivät he olleetkaan.
   Olli Hautanen laskettiin maahan klo 12.23. ja hän nousi kuolleista
   13.32.
   Aluksi ylös kapuaminen tuotti vaikeuksia. Jollakin tapaa hän kuitenkin
   onnistui nousemaan haudasta.
   Ensin hän meni asunnolleen. Hän soitti ovikelloa odottaen, että joku
   tulisi avaamaan. Elina avasi oven ja sulki sen heti nähdessään hänet.
   Olli soitti ovikelloa uudestaan. Raimo tuli avaamaan eikä lyönyt ovea
   heti kiinni. Raimo näytti sen sijaan kauhistuneelta.
   -Mitä sinä täällä teet? Sinunhan piti olla kuollut.
   Tähän Olli ei osannut vastata mitään. Hän vain seisoi ja ihmetteli.
   Totta kai hän tiesi olevansa kuollut. Hän misti hautajaiset ja
   siunaustilaisuuden, hän muisti kuinka oli kömpinyt ulos arkusta kuin
   kananpoika munastaan. Hän muisti kaiken.
   - Mene heti vaihtamaan nuo likaiset vaatteesi! sanoi ovensuuhgun
   tullutIrmeli.
   Olli totteli.
   - Miksi sinä tulit takaisin? kysyi Elina, - Me emme kaipaa sinua.
   - Vähän siivompaa kieltä, onhan kysymyksessä sentään vainaja, sanoi
   Raimo.
   - Niin, hän voisi antaa meistä taivaaseen huonon kuvan, sanoi Irmeli.
   - Helvettiin hän joutuu, sanoi Elina.
   Sen jälkeen kukaan ei puhunut mitään pitkään aikaan. Olli oli aiemmin
   käynyt suihkussa ja nt hän piti kädessään kahvikuppia. He viettivät
   hänen muistotilaisuuttaan, joivat kahvia hänen muistolleen.
   - Kyllä te lapset kauniisti puhua osaatte, varsinkin sinä, Raimo,
   sanoi Olli.
   - Onneksi äiti ei ole näkemässä, sanoi Irmeli katsellen multaisia
   hautavaatteita.
   Niin he keskustelivat ja aika kului. Lopulta Raimo tuli haulikon
   kanssa ajamaan epätoivottua kuollutta pois. Olli ei lähtenyt vaan
   yritti riistää haulikon Raimolta. Haulikon varmistin oli päällä ja
   naksahti pois päältä. Tästä oli seurauksena laukaus, joka osui
   epätoivottua vierasta suoraan rintaan.
   Olli menetti tajuntansa, Elina itki, Irmeli soitti hätänumeroon ja
   Raimo pakeni pimeyteen.
   Olli heräsi luodinreikä rinnassaan. Hän muisti kaiken ja mietti, oliko
   kyseessä taivas vai helvetti, todellinen vai kuviteltu maailma.
   - Parasta vain sopeutua ajatukseen, hän sanoi itsekseen.
   - Ehkä teidät voidaan pelastaa, sanoi lääkäri, - jos suostutte
   leikkaukseen.
   HÄn suostui. mitäpä muutakaan hän voi.
   Hänet leikattiin heti. Narkoosiläääkäri nukutti hänet. Hänen
   käskettiin laskea numeroita ja hän tekikin niin. Kun hän oli päässyt
   165:een, hän luovutti ja ajatteli, ettei siitä tule mitään. He
   päättivät yrittää paikallispuudutusta. Mutta sekään ei tehonnut. Olli
   huusi tuskasta. Samalla hän huusi myös onnesta: hänele oli annettu
   ikuinen elämä.
   Olli ajoi autollaan 125 km/H. Hän tiesi, että jos hän kärsisi
   onnettomuudesta, se ei haittaisi mitään. Hän ajoi kohti ravintola
   Mokomaa rokulia. Nyt ryypättäisiin niin paljon kuin sielu sietää. Ei
   tarvitsisi pelätä enää rasvamaksaa.
   -----
   Katkelma jostakin
   1.8.94
   Kuivia lehtiä... pään alla. Aurinko polttaa, vai onko se aurinko?
   Laulavatko linnut? Jossakin puu rätisee. Polttaa. Se ei ole aurinko.
   Kaikki palaa. Lätäkkö jotakin. Kaikki palaa! Ylös! Ylös tästä
   palavasta metsästä! Ylös! Ei jaksa! Ylös! Ylös!
   Palaa! Minä palan! Apua! Palan! Apua!
   ***
   Palaaminen
   1.8.94
   Kaikki he olivat häntä vastassa. Hän tuli kotiinsa ja siinä olivat
   kaikki: Lasse, Annikki ja Pasi. he kaikki toivottivat hänet
   tervetulleeksi ja melkeinpä syleilivät häntä. Eikä hän keksinyt
   millään kuinka he niin iloisia voivat olla.
   Hän käveli sammaleilla. Käveli kotinsa metsässä puiden varjossa,
   rämmiskeli pensaikossa ja tuli takaisin kotiin, kotiin taas. Ja kaikki
   näyttivät iloisilta ja hän oli iloinen eikä tajunnut miksi muut nyt
   niin iloisia olivat.
   Hän meni yläkertaan ... huoneeseensa. Hän meni peittojen alle ja
   nukahti ja näki unta... Unta jostakin. Hän heräsi ja oli aamu. Hän joi
   kahvia, jota Annikki oli keittänyt ja tunsi palaavansa taas kotiin.
   Mutta miksi muutkin olivat iloisia? Vaikka hän palasi heidän
   vaivoikseen, ei tekisi taaskaan vuoteen minkäänlaisia töitä ja vaikka
   rupeaisi juopottelemaan? Meinasivatko he että reissu olisi
   kannattanut?
   Mutta kyllä hän yrittäisi. Ainakin vielä tämän päivän hän yrittäisi
   olla kunnolla.
   Hän haki kirveen. Meni pilkkomaan puita. Pilkkoi niitä monta
   korillista vaikka Lasse sanoi, että olisi kyllä aivan hyvin voinut
   pilkkoa puut. Aika mateli. Tuntui ettei ollut mitään tekemistä. Mutta
   onnellinen hän oli, vaikka tekemättömyys vaivasikin häntä.
   Jospa hakisi jonkin kirjan? Voisi vaikka tehdä hyvää aimo annos Donald
   Westlakea. Haatajakin voisi menetellä. Tai Chandler. Mutta
   Chandlerilta hän oli lukenut jo kaiken.
   Hän meni kirjastoon ja haki kirjoja. Pari Westlakea ja sitten uusi
   nimi, Stuart Kaminsky. Kirjastonhoitaja suositteli lämpimästi.
   Piti käydä ostamassa pullo.. Ja kun kerran tuli viinakauppaan mentyä
   niin ostettiin toinenkin.. Ja kolmas...
   Sitten kotiin! Kukaan ei ollut siellä eikä huomannut kassia. Hän
   uppoutui Westlaken kirjaan. Ottipa ryypynkin. Mokomaan Rokuliin piti
   lähteä ja siellä juotiin lisää. Monta kymmentä paukkua ennen kuin
   tuttu portsari, jota hän vahingossa puhutteli pormestariksi heitti
   hänet ulos. meni kotiin ja jatkoi lukemista, vaikka ajatukset
   harhailivat ja tekstistä näkyi silmissä ylimääräinen kopio.
   Nukahtipa hän sitten. Heräsi amulla huonoon oloon ja piti taas ottaa
   ryyppyjä. Annikki huusi. Sanoi ettei olisi uskonut että niin pian
   katkaisuhoidon jälkeen pitäisi ryyppäämään lähteä. Joi kaikki loppuun
   epämääräisen ajan kuluessa ja soitti taksin. Meinasi kuski ettei noin
   humalainen mies saisi alkosta mitään. käski kuskin mennä. haettiin
   rahaa automaatilta. Kuski osti viinaa ja mentiin kotiin. maksettiin
   taksi. Juotiin lisää. Loppui. Haettiin lisää. Juotiin lisää. Loppui.
   Haettiin lisää. Juotiin lisää. Pidettiin taukoakin. Sitten tuli huono
   olo ja juotiin lisää. Talo myytiin. Lapset ottivat rahaa. Lähtivät
   vuokrayksiöön. Vaimokin lähtei. Oli rahaa taas hetkeksi. Julkisissa
   tiloissa niin kauan kun mikään paikka on auki. Sitten johonkin, ehkä
   puistoon, ehkä jonnekin muualle. Onneksi on yöhuoltoasemia, joilla voi
   norkoilla. Talvea ajatellen.
   -------
   Karkuri
   14.7.93
   Hänet saatiin kiinni eräänä sateisena päivänä. Herra Erler oli juuri
   huoneessaan sateen rummuttaessa kattoa kuin... Kuin... no jääköön
   sanomatta. Piti vain sanomani, että herra Erler oli juuri huoneessaan
   kun karkuri löydettiin.
   Kukaan ei aluksi huomannut, että kyse olikin itse asiassa karkurista.
   hänet löydettiin niin yhtäkkiä ja odottamattomalla tavalla, etteivät
   he aavistaneet kuka oli kyseessä.
   Ukkonen jyrähti muistuttaen karkuria jostakin tehtaasta hänen
   astuessaan sisään ovesta. Hänen ulkonäöstään ei ollut mitään jäljellä.
   hän käytti eri vaatteita, oli laihtunut ja hänen kasvoissaan oli
   arpia.
   - No mitäs nyt? kysyi herra Erler ärtyneenä ja hämmästyneenä. Oliko
   tuo Karkuri?
   Sanoiko karkri jotain sellaista kuin "minä tulin takaisin" tai "tässä
   minä taas olen"?
   Ei. HÄn ei sanonut mitään tuollaista. Hän sanoi vain: - Onkohan teillä
   yösijaa? Minun on nälkä ja kylmä ja olen taivaltanut pitkän matkan.
   Tämä paikka näytti ystävällisen lämpöiseltä ja tuntuu, kuin minut
   olisi toivotettu tänne joskus ennenkin sydämellisesti tervetulleeksi.
   Herra Erler kalpeni. - On toivotettu ennen, hän sanoi, sillä nyt hän
   tunnisti karkurin. Tuosta puhetyylistä ei voinut erehtyä. - Nyt en
   toivota, en vaikka tappaisit. Missä rahat ovat? Oletko sinä
   piilottanut ne?
   - En muista, hän sanoi yksinkertaisesti.
   Erler löi nyrkkinsä pöytään ja näytti vihaiselta. Hän karjui: - Et
   muista! Roisto! Sinä saamaton kelmi! Olet ollut töiissä puolitoista
   vuotta ja minä luotan sinuun kuin itseesi ja sitten viet hotellin
   kassan ja nyt - paria kuukautta myöhemmin et edes muista sitä. Minä
   sinulle näytän.
   Karkuri ei yllättynyt. Hullu maailma oli kohdellut häntä kaltoin niin
   kauan kuin hän muisti, eikä se sentään ollut kuin puolitoista viikkoa.
   Oliko hän varas? Miksi tuo mies löi häntä kasvoihin ja uhkasi ampua,
   otti aseen laatikosta ja ampui?
   Myöhemmin hän heräsi sairaalassa. Teho-osasto tuntui tutulta paikalta.
   Hän ei muistanut kuinka oli joutunut sairaalaan. hänellä oli ollut
   rahat. Hän oli kätkenyt ne varmaan paikkaan: laukkuunsa, jota hän piti
   aina mukanaan. Missähän se nyt oli? Hän ei muistanut ja kutsui
   hoitajan.
   Hoitaja tuli ja antoi hänelle rauhoittavaa lääkettä. Hoitaja kertoi
   jostakusta miehestä, joka oli tuonut hänet sairaalaan. Mies oli
   kertonut, että oli sattunut metsästysonnettomuus. Kyllä hän siitä
   toipuisi, sanoi hoitaja.
   Erler soitti seuraaavana päivänä ja pyysi anteeksi kiivastumistaan.
   Erler sanoi, että vaikkei rahoja oltu löydettykään hänen laukustaan
   niin kuin hän oli väittänyt, se ei tehnyt mitään.
   Karkuri karkasi seuraavana päivänä sairaalasta muistaen täydellisesti
   missä rahat olivat. Nyt hän muisti kaiken, pelikierteen ja sen mitä
   rahoille oli tapahtunut.
   -------
   [CONTENTS]

Copyright (c) 1999 Markku Yli-Pentilä, kaikki oikeudet pidätetään